Pimeän talven säveliä: synkimpään vuodenaikaan sopii kuunnella vaikkapa YSK-jazzia

Thelonious Monk vuonna 1947.
William Paul Gottlieb / The Art Archive / Shutterstock / AOP

Vaan mitä ihmettä oikein on tämä YSK-jazz? Alan asiantuntija Matti Nives kertoo aiheesta tarkemmin Jazz kiinnostaa -palstallaan.

Lokakuun vaihtuessa marraskuuksi kaikki pienenee. Päivä lyhenee, syysmyrskyt antavat tilaa viehättävälle ruosteiselle huurteelle ja luonto käpertyy itseensä. Syystalvi on syvän hämärän aikaa.

Vaikka yleensä en hirveästi tuppaa tyypittelemään musiikin kuunteluani vallitsevan säätilan mukaan, huomaan nyt hakeutuneeni poikkeuksellisen usein soundiesteettisesti kompaktin jazzmusiikin pariin. Soololevyt ja hyvin malttinsa säilyttävät duot ovat viihtyneet levylautasellani viime aikoina. Kenties olen kaivannut musiikillista kuiskausta huudon sijaan.

Yhden instrumentin jazzlevyt eivät toki ole harvinaisuuksia, mutta ratkaisussa on aina jotakin sykähdyttävää. Kun muusikko on framilla yksin, ei hänellä ole mitään minne piiloutua. Tilanne on äärimmäisen paljas ja vaatii kanttia. Yleensä vie aikaa ennen kuin artisti on valmis esittämään soolona levyllisen materiaalia, saati nousemaan lavalle yksin.

Jazzin soololevyistä tunnetuimpia vaikuttavat olevan pianistien albumit. Alan kiistaton kuningas on Keith Jarrett, jonka kuuluisa Köln Concert (ECM, 1975) on saanut seurakseen liudan muita sooloäänitteitä, viimeisimpänä juuri julkaistu Budapest Concert (ECM). Se on pianonsoiton halvauksen vuoksi lopettaneen pianistin eräänlainen jäähyväisjulkaisu – luultavasti yksi monista, sillä konsertteja lienee varastossa paljon.

Myös McCoy Tyner, Cecil Taylor, Mal Waldron, Thelonious Monk, Matthew Shipp ja Horace Tapscott tulevat mieleen yksin instrumenttinsa kanssa loistaneista pianisteista. Kotimaisiksi esimerkeiksi käy vaikkapa yli 500 (!) konserttia Temppeliaukion kirkossa esittänyt Sid Hille.

Viime aikoina olen nauttinut erityisesti basistien yksinpuheluista. Olin mukana julkaisemassa Ville Herralan albumia Pu, ja prosessin myötä tuli kaivettua esille myös muita soolobassoalbumeita. Gary Peacockin December Poems (ECM, 1979) teki vaikutuksen äskettäin, tosin levyllä kuullaan myös saksofonisti Jan Garbarekia kahdella kappaleella.

­Suurin löytöni tällä saralla tapahtui myös aivan hiljattain. Noin kymmenen vuotta olen turhaan jäljittänyt vähän tunnetun Abdul Wadudin soololevyä By Myself – Solo Cello (Bisharra Records, 1977). Kunnes onni potkaisi!

Wadudin musiikissa on kaikkea sitä mitä ”pieniäänisiltä” jazzlevyiltäni haenkin. Hartautta, introspektiota, pohdintaa, rauhaa. Kun on yksin instrumenttinsa kanssa, on turha ruveta sen kummemmin riehumaan. Antaa musiikin vain virrata.

Tässä juuri onkin eräs yksinjazzin suurimmista viehätyksen lähteistä. Musiikki on rehellistä. Jos Jarrett otetaan pois laskuista, ei sooloinstrumenttilevyn julkaisemista voi pitää kovin tarkoituksenmukaisena kaupallisena liikkeenä. Soololevyt ovat teoksia, jotka kumpuavat ilmaisun tarpeesta. Yhden muusikon dogma antaa niille oivan viitekehyksen ja tarjoaa vaihtelua normaalisti framilla oleviin muuttujiin.

Yksin esiintyminen voi olla myös yllättävän fyysinen kokemus. Esimerkiksi tästä käy saksofonisti Colin Stetson, jonka bodarimainen olemus tuntuu olevan välttämätön pelkästään esityksen läpiviemiseksi. Kiertueilla on kuulemma oltava välipäiviä siellä täällä, että homma pysyy hallussa.

Stetsonin lailla baritonisaksofonia hyödyntävä Jonah Parzen-Johnson puolestaan kertoi, että instrumentin käsittelyn fyysisyys soolotilanteessa pakottaa taktikoimaan settilistan suhteen. Osan kappaleista jaksaa soittaa vain keikan alussa.

Kenties eri instrumenttien perusluonne tuleekin esille parhaiten juuri tällaisissa tilanteissa. Baritonisaksofonissa on voimaa ja volyymiä, mutta se myös kuluttaa paljon. Kontrabasso ottaa roolinsa usein takarivistä ja paljastuu soolojazzissa upeaksi herkimpienkin nyanssien ilmaisuvälineiksi. Piano on harmoniainstrumenttina kuin luotu olemaan seuratta, mutta silläkin voi sooloesityksessä kertoa uusia tarinoita.

Joskus myös soitettava tila on tärkeä, ja missään muussa yhtyemuodossa siitä ei saa yhtä paljon sävyjä irti kuin soolona. Trumpetisti Tomasz Stankon Music from Taj Mahal and Karla Caves (Leo Records, 1980) on mestarillinen esimerkki tapauksesta, jossa ympäristöstä tulee kuin toinen soitin.

Entä sitten otsikon lyhenne? Siitä kuuluu kiitos ansioituneelle turkulaiselle DJ:lle ja Round Sound Records -levykaupan pitäjälle Felix Manellille. Hän kertoi minulle joskus kuuntelevansa mieluiten ”YSK-musiikkia”. Lyhenne on looginen: Yksi Soitin Kerrallaan.

Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 11/20.