Kitaristi jututtaa toista… Ja kaikilla on hauskaa. Joskus haastateltavana istuminen on todella outoa toimintaa. Aidosti epämiellyttävää se on onneksi harvoin, mutta hetkiä jolloin ei oikein tiedä miten päin olla tulee aika säännöllisesti. Ei niin, että haastatetavan istuminen olisi tällaiselle kaukaisella 90-luvulla yhden hitin ihmeessä äpyilleelle yleinen ongelma nykyään… Kokemuksena se on tehnyt minut kuitenkin kovin vastahakoiseksi toisten haastattelemiseen.
Bodomin Henkkaa jututin kerran ja artikkelin tekeminen oli hauskaa, mutta sitä lähdettiin tekemään jotenkin erilaiseksi. En tiedä onnistuinko, mutta haastattelu- ja kirjoitusprosessia ajatus kuitenkin helpotti.
Asia tuli mieleen kun törmäsin kaverin "statuspäivityksessä" hienoon linkkiin, jossa yksi elinikäisiä suosikkikitaristejani haastattelee toista, johon minulla on vaikeampi mutta ajoittain ihaileva suhde. Marc Ribot kolahti ensimmäisestä, Tom Waitsin levyltä kuullusta nuotista lähtien, sataprosenttisesti. Rujoa ja runollista, inhimillistä soittoa. Huonoimmillaankin kiehtova.
Ensikosketus Bill Friselliin oli ongelmallinen. Kuuntelin hänen ja Vernon Reidin duolevyn. Se oli pelottavan huono. Sitten Zornin Naked City-levy osui kohdalle alttiissa iässä ja se oli menoa. Miehellä on oma, heti tunnistettava soundi ja, kuten niin monet hienot kitaristit, tuntuu hakevan tärkeimmät vaikuttimensa muilta soittimilta. Piano tulee ehkä ensimmäisenä mieleen. Vuosien varrella mies on ärsyttänyt, hänen takaperoisen dynaamiseen soittoonsa on kylästynyt ja sitten taas tykästynyt uudestaan.
Joka tapauksessa, tässä se pihvi. Marc Ribot haastattelee Bill Friselliä. Kumpikaan ei tunnu pitävän tilannetta millään tavalla outona ja tulos on jotain aivan muuta kuin tavallinen rock-haastis.
http://www.bombsite.com/issues/79/articles/2482