THE AGONIST: Prisoners

Arvio julkaistu Soundissa 6-7/2012.
Kirjoittanut: Marko Säynekoski.

Kanadalaispoppoo on askel kerrallaan alkanut lunastaa viiden vuoden takaisella Once Only Imagined -debyytillä asetettuja lupauksia. Tuolloin bändi oli vielä vahvasti muiden melodisten deathbändien jäljissä kulkeva ryhmä, jonka annista saattoi löytää kulta­jyväsiä.

Arvio

THE AGONIST
Prisoners
Century Media

Kanadalaispoppoo on askel kerrallaan alkanut lunastaa viiden vuoden takaisella Once Only Imagined -debyytillä asetettuja lupauksia. Tuolloin bändi oli vielä vahvasti muiden melodisten deathbändien jäljissä kulkeva ryhmä, jonka annista saattoi löytää kulta­jyväsiä.

Vaikka bändi on jo pitkällä, tämän kolmannen levyn äärellä ei voi mitään sille, että Arch Enemyn nimi nousee aika ajoin mieleen. Tarkempi paneutuminen tekee kuitenkin pesäeroa, ja The Agonistin runsaasta ja lähes rönsyilevästä ilmaisusta alkaa erottaa yksityiskohtia. Prisoners paiskaa silmille häkellyttävän vyöryn informaatiota. Tempot vaihtelevat taajaan ja riffit ovat sitä luokkaa, että sana ”monimutkainen” saa kokonaan uuden merkityksen. Myös tyylien kirjo on hämmentävän laaja, sillä levyltä löytyy suunnilleen kaikkea grind­coresta jazziin. Tästä kiitos kuuluu laulaja Alissa White-Gluzille, jolla on skaalaa kireästä örinästä vahvan kuulaaseen puhtaaseen lauluun.

The Agonist on rakentanut levynsä taitavasti. Bändi on miettinyt koko levynsä sekä erityisesti yksittäisten kappaleiden rakenteita tarkkaan ja kehittänyt biiseihinsä käänteitä, joilla se pystyy yllättämään useita kertoja. Pinnallisesti ottaen The Agonist ei ehkä vaikuta erityisen omaperäiseltä bändiltä, mutta juuri sovituksiin piilotettujen neronleimausten ansiosta käsitystä on syytä muuttaa.

Lisää luettavaa