Alkaline Trio on jo pitkään katsellut enemmän taakse- kuin eteenpäin. Täysosuma-albumi Crimsonin (2005) jälkeen on ilmestynyt uusintapainokset alkupään albumeista From Here To Infirmary (2001) sekä Goddamnit (1998), joilla bändin soundi oli vasta muotoutumassa uomiinsa. Muisteluihin kuului myös viime vuonna ilmestynyt kokoelma Remains, vanhaa materiaalia sisältävistä julkaisuista ehdottomasti paras.
Crimsoniin verrattuna Agony & Irony on positiivinen, suorastaan iloinen levy. Crimsonilla enemmän tilaa saaneet goottivivahteet ovat väistyneet lähes aurinkoisen ilmeen tieltä. Avausraita Calling All Skeletonsin rytmejä pidetään yllä leppoisilla taputuksilla. Reippaus on tässä yhteydessä tietysti suhteellista, mutta emo-nuhjailijoihin verrattuna Alkaline Triossa on ollut aina ryhtiä, tiettyä ylväyttä jopa.
Alkaline Trio on toki kotimaassaan Yhdysvalloissa ihan eri kaliiberin nimi kuin täällä periferiassa. Siinä on teoriassa paljon samaa kuin suursuosioon nousseissa My Chemical Romancessa tai 30 Seconds To Marsissa. Teinilehtien keskiaukeamilta sen pitävät kuitenkin pois punkrock-juuret ja imagon keskittäminen enemmän söpöihin sydänpääkalloihin kuin elämäntuskaansa nillittäviin jäseniin. Edellä mainitut yhtyeet eivät sitä paitsi ikimaailmassa nimeäisi albumiaan Agony & Ironyksi.
Crimsonin jälkeen ei uskaltanut toivoa toista samantasoista albumia, mutta niin vaan on Agony & Irony ollut viikkokausia tehokuuntelussa. Levyn vetovoimaa se ei ole syönyt tippaakaan. Calling All Skeletons, In Vein ja I Found Away käyvät muutamista esimerkeistä bändin häkellyttävästä suvereniteetista alallaan.
Nyt olisi korkea aika tuoda yhtye myös Suomeen.
