Levyn promosaatteessa joristaan ummet ja lammet Alkaline Trion kieltämättä ikonisesta sydänkallo-logosta. Siihen on syynsä. Alkaline Trion musiikista on hankala löytää enää uutta sanottavaa. Mitään uutta siihen ei ole vuosiin ilmaantunutkaan, mikä on osin hyväkin. Kitaristi-laulaja Matt Skiban viimeisimmän soololevyn (Babylon, 2012) uusi aalto oli synteettisessä synkkyydessään työlästä kuunneltavaa.
My Shame Is True ei ole pettymys. Se on ihan yhtä hyvä kuin koplan kolme edellistäkin studiolevyä. Muutama viiltävän nätti kappale on taas omiaan saamaan Twilight-sukupolven edustajat huokailemaan ihastuksesta. Alkaline Trion lohdullinen melankolia on takuuvarmaa rohtoa syrjäytyneille myöhäisteineille, niille joille 30 Seconds To Mars on pelkkä kiiltokuva.
Ainoa ja sitäkin suurempi ongelma on yhtyeen oma ura. On vaikea kuvitella Alkaline Trion kokevan enää sellaista nälkää, mitä vaadittiin bändin täysosuman Crimsonin (2005) saavuttamiseksi. Kohta kahdenkymmenen toimintavuoden jälkeen lakipiste on tullut ja mennyt. Uskon, että Skiba ja toinen sävelniekka, basisti-laulaja Dan Andriano vetävät nuotit oikeaan järjestykseen vaikka päivätorkuilta herätettyinä. Luontevan muutoksen saamiseen ei vain ole tahtoa. Uusintajulkaisut ja kokoelmat on jo tehty, joten aika käy vähiin, jos sellaista vielä mielii tehdä.
