AMORPHIS: Am Universum

AMORPHIS
Am Universum
Relapse

Kaksi vuotta sitten piti painia kinkkisen tehtävän edessä. Vanhan suosikkibändin uudesta levystä, Tuonelasta, piti jollain keinolla yrittää saada selvä. Amorphis oli keventänyt musiikillista ilmettään eikä biiseihin meinannut millään päästä sisälle. Toivo melkein ehti jo lopahtaa, kunnes Amorphis esitteli lauluja livenä. Vasta sitten ne aukenivat oikein tosissaan. Samanlaisia vaikeuksia tuottaa myös Am Universum. Musiikki on ehkä vieläkin kevyempää ja seasta tuntuu pyrkivän esiin vain pari säädyllistä biisiä. Muutaman kuuntelun jälkeen Am Universum kuulostaa yksinkertaisesti huonolta. Sitten iskee Amorphis-sävellysten raskas ja painostava puoli: tunnelmat, joita voi kuvitella aistivansa köydenostoreissulla. Jos nämä fiilikset jäävät saapumatta, Amorphis ei enää ole Amorphis.
Muutama laulu napsahtaa heti kohdalleen. Alone on tutumpaa Amorphista ja sen koskettimet valuvat omasta mielentilasta riippuen kuin kevätlumi juoksevaan puroon tai kuin ihmisveri katuviemäriin. Haudallasi ei ole kukkia, muistuttaa Pasi Koskinen. Goddess (Of The Sad Man) ryöpsähtää esiin nopeampana ja terävämpänä, vaikka Koskinen korostaakin köyden lepäilevän kaulan ympärillä. Kolmas suoraan tarttuva veto on Shatters Within, jonka melodiat ovat niin uljaat, että biisin voisi esittää pelkällä pianolla tai akustisella kitaralla säestettynä.
Sande Kallion koskettimet ovat isossa asemassa ja niiden 70-lukuinen soundi erottaa Amorphisin muista Suomen ja Euroopan surumetallisteista. Lisäksi Am Universumilta välittyy jollain perverssillä tavalla, hautojen ja köysien seastakin, varteenotettava toivonkipinä.
Amorphis ei myöskään pelkää kokeilevampaa tavaraa. Itse asiassa se testaa vähän liikaakin ja terävin mahdollinen kokonaisuus jää saavuttamatta. Ehkä tästä syystä Amorphis on niin vaikea bändi suurelle yleisölle. Tuntuu, että Am Universum ilmestyy aivan väärällä vuosikymmenellä. Joskus aiemmin tästä olisi voinut syntyä maailmanlaajuinen hitti. Amorphis on nimittäin hauska kuvitella Thin Lizzyn klubikiertueen avaajaksi tai hokemaan Grieve Stricken Heartia California Jamin lauteille juuri ennen kuin Deep Purplen vuoro koittaa.
Hiljalleen muutkin biisit heräävät eloon. Balladimainen Veil Of Sin nousee korkealle ja pakkohan sen on nousta, koska se edustaa niin vahvaa suomalaiskansallista kurjuutta, että kävisi soundtrackiksi Maa on syntinen laulu -elokuvaan juuri sille kohtaa, kun perheen isä kipuaa narun jatkeeksi. Crimson Waven kertosäe hivelee, mutta biisi sen ympärillä pöllyttää viskintuoksuisia savuja yökerhofiiliksellään. The Night Is Over tuo säksätyksineen mielikuvan Twin Peaksista. Saksofoni parahtelee siellä täällä välillä loistavasti biisiin upotettuna ja välillä, kun sitä ei enää kaipaisi, jo ärsyttäen.
Am Universumin kanssa on vaikea luoda tasapainoista suhdetta. Todennäköisyydet liiton kestävyydelle ja hajoamiselle ovat tasoissa.