AMORPHIS: Skyforger

AMORPHIS
Skyforger
Nuclear Blast

Aiemmin hitaasti levyjään valmistellut Amorphis paahtaa menemään biisihanojen auettua. Levyjen kanssa ei nyt turhaan jarrutella ja silti on mistä valita: Skyfor­geria varten syntyi seitsemäntoista biisiä, joista lopullinen kymmenen kappaleen setti koostettiin.

Eclipseen (2006) asti Amorphis oli bändi, joka muutti muotoaan jokaisella julkaisullaan. Levyiltä löytyi välittömästi Amorphikseksi tunnistettavia sävyjä, mutta yllätyksiä ja uusia temppuja oli aina tarjolla niin runsaasti, että ennakointi oli äärimmäisen vaikeata. Amorphis oli tässä mielessä salamyhkäinen bändi. Kausi Tuonelasta (1999) Far From The Suniin (2003) oli sellainen, että levyjen kanssa piti tehdä töitä tosissaan ennen kuin ne aukaisivat koko olemuksensa. Viimeisimmillä levyillään bändi on tehnyt  tässä suhteessa täyskäännöksen. Skyforger on kolmas peräkkäinen samantyylisistä aineksista värkätty albumi. Amorphiksen hahmo on kuitenkin muuttunut näillä kolmella julkaisulla niin, että musiikki iskee ja tarttuu heti.

Skyforger on huomattavan sulavalinjainen albumi. Biiseissä on vahvasti variaatiota ja sisäisiä tapahtumia, mutta jyrkemmätkään käännökset eivät riko pehmoisesti yhteen sointuvaa kokonaisuutta.  Esimerkiksi Eclipse, periaatteessa samoista rakennuspalikoista muovattuna, on Skyforgeria teräväsärmäisempi levy. Mutta vaikka Skyforger on samantyylinen kuin kaksi edeltäjäänsä, se ei ole samanlainen. Se ei ole pelkkä puolivahingossa syntyneen trilogian päätösosa, vaan tuo selkeätä lisäarvoa Amorphiksen soundiin. Taivaantakoja on Amorphis-perinnön sävellyksellisesti rikkain ja oivaltavin sekä ammattimaisin julkaisu.

Yksi kokonaisilmettä muokkaava tekijä on viime vuosina ollut progressiivisemman otteen muuttuminen lähemmäs iskevämpää rockbiisikaavaa; tähän suuntaan osoittelee myös lehdistötiedotteen alleviivaama termi dark rock. Tummaa tämä on, ja bändi käyttää edelleen tavaramerkkejään, folk- ja itämaisia sävyjä, mutta Skyforger määrittelee nimenomaan kevyempää Amorphista. Levyn aloitusnelikko on kerrassaan häikäisevän kova ja tunnelmapala From The Heaven Of My Heart näyttävine alkurakenteluineen yhtyeen parhaita hetkiä ikinä. Biisijärjestyskin toimii, kun hitaamman tunnelman jälkeen pamautetaan käyntiin kiihtyvämmin rokkaava, jopa Poets Of The Fallin mieleentuova Sky Is Mine.

Avausnelikon takana Majestic Beast mörisee tietä auki Amorphis-historiaan, vaikka rajumpaa ulosantia puhtaan laulun lämpimillä melodioilla tasoitellaankin. Muutenkin voimavaihtelu on ensiluokkaista koko levyn matkan: hiljaisten ja raaempien kohtien väliin mahtuu mukavasti ilmaa, olipa kyseessä yksittäisten soittimien tai biisikokonaisuuden luoma kontrasti, ja syvyysvaikutelma on taattu.

Arvoituksellisesti heittelehtivän linjan jälkeen Amorphis on siirtynyt vuolemaan levyjään enemmän samoista lastuista ja se on mahdollistanut yksityiskohtien hiomisen viimeisen päälle. Skyforger on tämän kehityksen huipentuma, eli näyttö siitä, miten kehitetään tyyli huippuunsa kun koko pakkaa ei sekoitetakaan levyjen välillä. Jos katsellaan pidemmälle horisonttiin, jatkossa jonkinlainen yllätysmomentti olisi hyvä palauttaa, sillä neljäs samoilla elkeillä valmisteltu levy voi olla liikaa. Skyforgerin vahvuuksiin johtaneissa seikoissa piilee siis mahdollinen ansa tulevaisuuden varalle.

Huolta tuskin kannattaaa ahdistukseen asti kantaa, sillä Skyforgerin innostava materiaali luo siitä tunnelmallisen merkkiteoksen. Lisäksi laulajanvaihdon mukanaan tuoma adrenaliinipiikki kantaa live-esiintymisissä edelleenkin, eli bändi on vahvempi kuin koskaan. Sille pohjalle on hyvä rakentaa pari yllätystäkin.