Arvio: Amorphisin uutuus voi olla vanhoille faneille liikaa – toisaalta se tuonee uusia kannattajia tilalle

Amorphis
Queen Of Time
Nuclear Blast

Amorphis menettää ison joukon faneja tämän levyn myötä. Bändi todennäköisesti myös haalii määrittelemättömän kokoisen joukon uusia samanmoisia.

Eli melkoisesta kelkankäännöstä nyt puhutaan. Toki edelleen kuljetaan esihistoriallisen mytologian maisemissa metallin keinoin. Tällä kertaa kuitenkin sinfonisen iskelmähenkisen metallin keinoin.

Parasta levyllä ovat hillittömän tarttuvat kitaramelodiat ja tutusti laulaja Tomi Joutsen. Lisäksi kunnianhimoiset sovitukset orkestereineen ja satunnaisine saksofoneineen kuulostavat aivan huipuilta. Ja biisitkin ovat hauskoja, sellaisella pirteällä tanssisinfoniametallisella tavalla.

Hieman bändi ehkä epäonnistuu kunnianhimossaan juuri tämän terhakan tanssittavuuden ja iskelmällisten elementtien takia. Nimittäin kun vaikkapa paatoksellinen Daughter Of Hate paisuu huippuunsa, kuulijan pitäisi kai tuntea syvää hämmästystä ja kunnioitusta… mutta vähän se hellittämätön pontevuus samalla myös huvittaa.

Yleisesti ottaen voi varmuudella sanoa, että levy vetoaa kehen tahansa, johon folk-sävytteinen optimistisella pohjavireellä vedetty sinfoniametalli muutenkin vetoaa. Amorphisin vanhalle koulukunnalle tämä on kuitenkin todennäköisesti aivan, aivan liikaa.