AMORPHIS: Far From The Sun

Kitaristi Esa Holopainen kuvaili Far From The Sunia rankemmaksi ja kitarapainotteisemmaksi kuin paria edellistä levyä, mutta älkää luulko, että Holopaisen sanat olisivat jollain tapaa synonyymeja helpolle, tai edes helpommalle. Amorphis haastaa kuulijan jälleen kerran mittaamaan kanttiaan, sillä Far From the Sunin rankkuus ei ole askel taaksepäin, vaan samalla kun kitarat tosiaan roimivat väliin karskimmin kuin Tuonelalla ja AM Universumilla, puolet bändistä on jo kokeilemassa jään kantavuutta uusissa suunnissa.

Biiseissä tapahtuu hirmuisesti, vaikka yleisilme onkin aamu-uninen, raukean oloinen. Esimerkiksi Santeri Kallion koskettimet leikkivät kitarateemoilla, pitävät kohta vain hassua kurinaa ja risteilevät 70-lukuisilla taajuuksilla. Bändin sovituskykyä ei auta kuin ihmetellä, niin hienosti tilaa täytetään tai ollaan täyttämättä. Pikku hiljaa hereillä olon tasoa kasvatellaan ja monen biisin loppuosa onkin jo hurjaa jamia, jossa silmärähmä lentää ja korvavaikku pölisee. Parilla ensimmäisellä kuuntelulla tämän luulee olevan paluuta perustoimiin varsin kokeellisen Am Universumin jälkeen, mutta pitäisihän se jo ymmärtää, että Amorphisin peruslinjaa ei ole olemassakaan. Suuntaviivoja löytyy, mutta toteutustapa on vapaa.

Melodisuuteen Amorphis tottakai panostaa, mutta laululinjoihin ei meinaa aluksi päästä sisään. Ensin on käsiteltävä Pasi Koskisen vielä aiempaa pehmeämmäksi muuttunut tyyli. Sitten painitaan kertosäkeiden kanssa, koska iskevyysvaikutelma puuttuu kokonaan. Säkeet soljuvat ja vääntelehtivät tajuntaan paljon hiipivämmin kuin aiemmin ihan niin kuin Far From The Sun kokonaisuudessaankin. Juuri tässä piilee levyn hienous: vaikka yksityiskohtia on paljon, biisit muodostavat hirmuisen vyöryn, joka kaataa mukaansa kun jaksaa vähän odotella. Helppoja iskupisteitä jonkun yksittäisen melodianpätkän tai kitarariffin muodossa on todella vähän.

Amorphisin rankkuus näyttää pohjautuvan entistä enemmän englantilaisen hard rockin perinteeseen, niin jyhkeä Far From The Sunin soundi on. Mutta meikäläisellä alkaa olla vaikeuksia jatkuvien itämaisten sisääntulojen kanssa, joita Holopainen itse aikoinaan kebab-metalliksi luonnehti. Day Of Your Beliefs on levyn nopeiten tarttuva laulu haikeassa kalevalaisuudessaan ja siksi sijoitettu järkevästi avaajaksi. Juuri tässä biisissä Kallio pöllii niin maukkaasti pääteeman kitaroilta koskettimilleen. Planetary Misfortune tuntuu pitkään jotenkin vajaalta, vaikka Kallio parkkeeraakin soittopelinsä Istanbulin torille ja kitarat seuraavat, mutta Koskisen laulun avauduttua biisi selvenee.

Killing Goodnessin tarkoituksella pintaan nostetut rämäkät basso- ja kitarasoundit todistavat Amorphisin tapaa tehdä rokkibiisiä vähän Cathedralin oloisessa poljennossa. Ethereal Mirror ja Mourning Soil soivat hauraammin ja piinaavammin, mutta kun silmänsä ummistaa, jälkimmäisen soolokitara eksyy välittömästi Istanbuliin. Higher Ground jyräyttää välillä reippaasti, vaikka musiikki suuntaakin – ei saatana – sinne samalle kebabkioskille. Kitarasoolo on kuitenkin kirpeä ja käyrä kuin sulttaanin sapeli ja koskettimet purpattavat taakse kuppaista helikopteriääntä ja niin vain tähänkin tykästyy. Smithereensiä vahvempaa häivytysbiisiä saa hakea, niin valtava on hyökyaalto loppukliimaksissa.

Joskus toivoo, että tämä bändi päästäisi edes vähän helpommalla. Mutta kun vetää henkeä Smithereensin jälkeen ja kuuntelee saapunutta hiljaisuutta, Amorphisin itsepäisyyttä pitää melkein siunauksena.