AMORPHIS: The Beginning Of Times

AMORPHIS
The Beginning Of Times
Nuclear Blast

Odotukseni Amorphiksen Joutsenen-aikakauden neljättä levyä kohtaan olivat jokseenkin ristiriitaiset. Kun Eclipsellä (2006) suorastaan järisyttävän uuden lähdön ottanut yhtye jäi nopeasti jumiin samoihin raameihin, eivät Silent Waters (2007) ja Skyforger (2009) jaksaneet – kiistattomasta laadukkuudestaan huolimatta – kiinnostaa juuri Koskisen-aikakauden muutamaa tasapaksumpaa levyä enempää. Toisaalta kuulin uutukaisen ollessa vielä työn alla huhuja, joiden mukaan Amorphis saattaisi sittenkin olla etsimässä uusia virtauksia. Sanottiin, että levystä tulisi aiempia raskaampi. Progressiivisempi. Ilmavampi. Mitä näitä nyt on.

Kun Battle For Lightin introna toimiva melodianpätkä lopulta kajahti ilmoille, tunsin ainoastaan mittaamatonta typertyneisyyttä. En voi sanoa olleeni edes pettynyt, sillä juuri näin olisin odottanutkin seuraavan Amorphis-albumin alkavan. Eihän Amorphis huonoa musiikkia osaa tehdä, mutta aika ajoin sitäkin yllätyksettömämpää. Tuttua ja turvallista, juuri sitä mitä Radio Rock -yleisö haluaa.

Tematiikan kannalta Battle For Light on kuitenkin varsin oleellinen kappale. Sen rauhallinen, jopa laiskanpulskea luonne pohjustaa tyylikästä albumikokonaisuutta, joka seuraavien yhdentoista kappaleen aikana kurkottaa ensin varovaisesti, sitten vähän rohkeamminkin uusiin suuntiin. Amorphis jatkaa toki edelleen siitä, mihin Eclipsellä jäi, mutta hyödyntää nyt vahvuuksiaan aivan uudella itseluottamuksella. Se ylipäätään on yli 20 vuotta toiminnassa olleelta yhtyeeltä kunnioitettava suoritus.

Levyn ennakkoon hehkutettu raskassointisuus on sinänsä harhaanjohtava väite. Mukana on toki muutamia melkoisen matkan taaksepäin kurkottavia riffinpätkiä ja reilu annos murinaa kuulaampien lauluosuuksien vastapainoksi, mutta kokonaisuutena se tuntuu oudosti jopa edeltäjiään keveämmältä. Raskaampienkin osuuksien ilmavuus alleviivaa, kuinka koko levy hengittää aivan uudella tavalla. Jos jokin yleispätevä adjektiivi pitäisi The Beginning Of Timesiin liittää, kuvailisin sitä kiireettömäksi.

Kingston Wallin viittaa Amorphis tuskin koskaan karistaa harteiltaan, eikä sellaiselle totta puhuen olisi mitään tilaustakaan. Beginning Of Timen tyylikkään hillitty utuprogeilu tai vaikka Escapen ovela avausriffi osoittavat, jälleen kerran, että parhaissa hevilevyissä ilmeisimmät vaikutteet tulevat usein hevin ulkopuolelta. Kun tällaisessa viitekehyksessä onnistuu kuulostamaan itseltään, ollaan hyvin lähellä musiikin perimmäistä olemusta.