Arvio: Uusi Amorphis-levy on juuri sitä, mitä monet yhtyeeltä odottavat – miksi sen kuunteleminen kuitenkin turhauttaa?

Amorphis
Halo
Atomic Fire

Voiko Amorphis tehdä virheitä? Huomaan pohtivani asiaa aina, kun raskassointista kulttuuriperimäämme maailmalle vievä yhtye julkaisee uuden albumin. Amorphis on niin pitkään pitäytynyt juuri siinä, minkä parhaiten taitaa, että sen ympärille on ilmaantunut koskemattomuuden kehä. Yhtyeen 14. kokopitkän Halon kynnyksellä aion kriisiyttää tämän ajatuksen.

Halo nimittäin on juuri sitä, mitä Amorphikselta odotetaan. Se on raskasta, progressiivista, vihaista ja kaunista. Välillä ärjytään tuplabasarin takoessa, välillä askelletaan sujuvasti seitsenjakoisen tahtilajin tahdissa, useimmiten saman kappaleen sisällä. Kaikki menee suunnitelman mukaisesti – mikä on lopulta auttamattoman yksitoikkoista. Halo soi toki massiivisena, kuten Seven Roads Come Together osoittaa, ja Warin ja A New Landin kaltaiset kappaleet esittelevät bändin synkempiä sävyjä. Silti albumin kiinnostavimpien hetkien joukkoon nousee kuitenkin nimikkokappaleen ohikiitävä sinfoninen välisoitto – sillä se on puoli, jonka yhtye harvoin itsestään näyttää.

Uskallankin väittää: Amorphis ei ole ottanut yhtäkään todellista riskiä sitten Eclipsen (2006). Eikä sen tietenkään tarvitse; yhtyeellä on täysi oikeus pysyä lestissään. Amorphis on kuitenkin niin pitkään ja pieteetillä tasapainotellut peruselementtejään – valoa ja varjoa, vihaa ja viehkeyttä – että huomaan janoavani yhtyeeltä irtiottoa. Suutu jo! Kunpa tasapaino edes hetkeksi järkkyisi, ja yhtye julkaisisi raivokkaan death metal -rypistyksen tai täysiverisen progepläjäyksen.

Kunpa tasapaino edes hetkeksi järkkyisi, ja yhtye julkaisisi raivokkaan death metal -rypistyksen tai täysiverisen progepläjäyksen.

Palataan alun kysymykseen – voiko Amorphis tehdä virheitä? Onko mallikkaasti soitettu, ääniteknisesti taidokas ja yhtyeen katalogiin luontevasti istuva albumi virhe? Ei missään nimessä. Näillä kriteereillä arvioituna Halo on paremminkin virheetön – ja siksi puutteellinen. Monille albumi on juuri sitä, mitä Amorphikselta toivotaan. Mutta sitten ovat me, jotka toivovat vanhan jättiläisen viimein puristavan kätensä nyrkkiin ja lyövän kunnolla.