Todistamani Anssi Kasitonni -keikka jäi mieleen lähes järisyttävänä kokemuksena, kun yhden miehen kitara/rummut -bändi piiskasi itseään aina vaan kiihkeämpään ja epävireisempään menoon. En odottanutkaan, että homma toimisi yhtä hyvin levyllä, mutta yllättävänkin vaikeaa on löytää perustetta näiden levyjen kuunteluun.
Kaksi albumillista (Kyklops- ja Svesse-levyt on julkaistu omina yksikköinään, mutta ovat ilmeisesti tarkoitettu toisiaan täydentämään) huonosoundista, äärimmäisen simppeliä ja kömpelöä rokkikohkausta, jota parhaiten havainnollistaa mielikuva lobotomoidusta Misfitsistä vetämässä Nirvana-covereita, on todella uuvuttava kuuntelu-urakka. Pienet nyanssit – taustalaulut, urut ja perkussiot – eivät riitä tekemään esityksistä toisistaan erottuvia.
Yksittäisiä osumia annokseen toki sisältyy useitakin, kuten hienolla riffillä ja kertsillä varustettu Guantanamo tai hienosta melodiantajusta vihjaava Daytime Countryside, ja Anssin intohimoinen esiintyminen on kunnioitettavaa, mutta vaikea tästä on tietää, että itkeäkö vaiko nauraa. Pahoin pelkään, että se on Anssi Kasitonnin tarkoituskin.