Painostava ja ahdistava albumi, jolla nokkamies Mick Moss vuodattaa sydänvertaan niin, että raudan maku nousee kuulijankin suuhun. Konseptilevyn teema pyörii pettämisen ja myrkyllisten ihmissuhteiden ympärillä. Ei siis mikään hyvän mielen levy.
Mossin äänessä on sopivassa suhteessa haurautta ja munaa, ja tunne välittyy. Isosti soiva The Judas Table lyö kovimmat korttinsa pöytään heti alussa ja pelin nimi tulee selväksi ensi tahdeista. Black Eyed Manin kertosäkeen melodia saa ihon kananlihalle vielä useammankin kuuntelukerran jälkeen ja kitarasoolo on ilahduttavan sielukas. Killer tuo ripauksen poppia mukaan melankolisiin tunnelmiin. Comrades riisuu puolestaan tulkinnan lähes mies ja kitara -osastolle. Sama kaava toistuu loppuun asti: ensin synkistellään isolla soundilla, sitten vuorostaan riisutummin. Mutta synkistellään kuitenkin.
Levyssä ei periaatteessa ole mitään vikaa. Siinä on tunnetta ja se soundaa hyvältä. Mutta siihen myös turtuu eikä levyn jälkipuoliskosta saa irti mitään uutta. Saate kuvailee lättyä edeltäjiään rauhallisemmaksi ja vähemmän hermostuneeksi. Valitettavasti samalla on hukattu terävin särmä.
Sopivassa mielentilassa kuitenkin vaikuttavan melankolista paatosta.