Kun kyseessä ei ole ahdas kulttigenre, kuten surf, takaa-ajojazz tai agenttimusiikki, instrumentaalirock on käsittämättömän vaikea laji. Kaimani Takalo lähestyy aluetta varsin vaikealta kantilta, eli perusvire nojaa poprockiin ja väliin heitellään kaikkea jazz-mausteista rasvaiseen heviin.
Meno heittelee aika villisti. Cinecitta-vaikutteinen Tokyo Boys & Kyoto Girls kuulostaa parhaimmillaan kiiltävämmäksi puunatulta versiolta Haaviston Jannen hienoista tekeleistä. Protocols Of Dancing on loistava biisi ja ehdottomasti levyn huippukohta. Someday, Somewhere, Someonen hienoista Badalamenti-virettä haittaa liian raju kitarasoolo. The Rain, The Rose, The Kiss taas on aivan liian fuusiota minulle. Ja Dark Cathedralin nimestä jo tietää, että se ei voi toimia: mahtipontista musikaaliheviä. Lopun nimettömän jamin voi myös jättää jollekin 80-luvun Larry Carlton -levylle.
Rockaavat palat ovat hävinneen Jerry Bruckheimer/Don Simpson/Michael Bay -elokuvan ääniraita. Se on ajoittain hieno juttu, ja toisinaan hiukan ärsyttävää. Aina homma ei toimi ilman stadionin yllä räjähtävää helikopteria.
