Proge-henkisessä XL:ssä kehiin tullut ja soundtrack-maakarina tunnettu Arttu Takalo jatkaa kahdeksannella – jälleen instrumentaalilla – soolotyöllään edellisen albuminsa Sept Naifin (2014) tunnelmissa, mutta eri soittajien kanssa. Nyt asialla on pieni kamarimusiikillisella otteella aihettaan lähestyvä pumppu, jossa Niko Kumpuvaaran haitari sparraa maestron sähkövibrafonia ja koskettimia rumpali Ville Pynssin ja basisti Ville Herralan vastatessa rytmistä.
Sept Naifin tavoin L’Alliance Takalo on sävelletty Pariisissa ja sen kyllä kuulee hyvin filmaattisesta jäljestäkin. Pähkinänkuoressa linjaa voisi parhaiten kuvata Pekka Pohjolan ja Jacques Tatin kohtaamiseksi Seinen rantakuppilassa. On verkkaisen pohdiskelevaa tunnelmointia, hyvin visuaalisia äänikuvia ja leikkisiä flashbackeja 80-luvun listapopista. Arttu on oiva säveltäjä ja soittaja, mutta soundikäsityksemme eivät kohtaa. Hän rakastaa 80-lukuisesti ohjelmoituja, pneumaattisen kumeita midi-sointeja, jotka minusta vain verottavat hänen musiikkinsa perimmäistä impressionistista ajattomuutta. Tässäkin, vaikka meno itse asiassa on nyt vähän akustisempaa, kun rytmisektio ja haitari operoivat sähköttä. Ilman noita kirottuja ohjelmointeja levy ansaitsisi ilman muuta neljä tähteä.
