XL:ssä valoihin tullut ja sittemmin Jukka Perkoa, Mikko Kuustosta, Hectoria ja jopa Katri-Helenaa kyydinnyt Arttu Takalo on ehtinyt jo viidenteen soololevyynsä. Jälki on taattua Takaloa ja asettaa saman dilemman eteen kuin miehen edellisetkin levyt.
1980-luvulla teinivuotensa elänyt vibrafonisti/kosketinsoittaja vaalii tuon rockin surkeimman vuosikymmenen mahtipontisia rumpukomppeja, kaavamaisesti pumppaavia bassojumputuksia ja niitä elektronisesti hengettömäksi prosessoituja pöhösoundeja, joita kammoan. Ongelma on siinä, että Arttu on mainio romanttisesti impressionistinen, elokuvallisesti virittynyt säveltäjä. Melodian, ilmapiirin ja draaman taju ovat pitkälle edistyneellä asteella. Lähimmät hengenheimolaiset löytyvät Pekka Pohjolasta ja Anssi Tikanmäestä.
The Truth In Dark Places saattaisi minut onnelaan toisenlaisin sovituksin ja akustisin, tai ainakin prosessoimattomin, soundein. Pro Tools on varmasti oiva väline musiikin sävellys- ja työstövaiheessa, mutta valmiilla levyllä se ei saisi kuulua. Kun maestron piano tai Mikko Karjalaisen trumpetti soivat luonnollisina, tuntuu kuin sävellysten todellinen substanssi pullahtaisi esiin muovisen kuoren läpi.
