Aki Rissasen uusin triolevy on hienointa fuusiota aikoihin. Suomessa ei liene kukaan – ja maailmallakin harva – tasapainoillut jazzin ja klassisen välillä yhtä elegantisti kuin pianisti Aki Rissanen. Nyt hän tuo saman herkän otteen musiikkiin, joka tuntuu ammentavan Joe Zawinulin Weather Report- ja soololevyiltä sekä Herbie Hancockin synasafareista ja superfunkista Miles Davisin sähköiseen friikkailuun sekä uudempaan konemusiikkiin.
Hyperreal on hienovaraisen virtuositeetin juhlaa. Verneri Pohjola soittaa trumpettia omalla, ainutlaatuisen hengittävällä ja inhimillisellä soundillaan, vähäeleisen loistavasti ja syvällisesti. Robert Ikiz on selkeästi uskomattoman monipuolinen funkrumpali, joka soittaa enimmäkseen ihastuttavan pienellä setillä muita ajaen, mutta taajuuskartassa poissa tieltä pysyen.
Vaikuttavinta on kuitenkin Rissasen oma monipuolinen, värikylläinen ja huomattavan nöyrästi kokonaisuutta palveleva työskentely koneiden ja syntetisaattorien parissa. Yhtäällä upeat new age -synapadit lyövät luontevasti kättä rapeiden synabassolinjojen kanssa ja toisaalla on vaikea erottaa, missä Rhodes loppuu ja häiriöäänet alkavat. Levy tarjoaa tarpeeksi tutkittavaa toistuvalle kuuntelulle.
