Arvio: Black Lizard rämisee super-coolisti – Kansainvälisesti noteerattu bändi ei paljasta tyylikkyydestään huolimatta täysin sisintään

Black Lizard
Heads
Fuzz Club

Kahden kitaran nelikko Black Lizard on käyttänyt koronavuodet parhaalla mahdollisella tavalla eli tekemällä uutta musaa. Yhtyeellä on jo tiettyä kansainvälistäkin mainetta, kun yhteistyökumppaneiksi ja faneiksi on löytynyt Anton Newcomben (Brian Jonestown Massacre) ja Sonic Boomin kaltaisia nimiä.

Erittäin maukkaasti soundaava, hiukan akustisiakin mausteita sisältävä Heads rokkaa taas vähän suoraviivaisemmin. Pohja on yhtä lailla 60-luvun garage rockissa kuin (myös brittiläiselle Fuzz Clubille levyttävässä) Jesus & Mary Chainissa ja Black Rebel Motorcycle Clubissa. Kitarat rämisevät ja rouhivat herkullisella säröllä, mutta samalla melodiaa arvostetaan. Kitaristi-biisintekijä Paltsa-Kai Salaman laulu henkii kapinallista coolia, ehkä loppujen lopuksi vähän liikaakin.

Viittaan siihen, että soundien ihastelusta, riffien diggailusta ja ylipäätään koko paketin kiistattomasta tyylikkyydestä havahduin parin kuuntelun jälkeen huomaamaan edelleen odottavani vähän vahvempaa tunne-elämystä. Sehän on kuitenkin se musiikin syvin juttu. Heads on vähän niin kuin joku super-coolisti pukeutuva ja puhuva tyyppi, joka ei paljasta todellista sisintään mustien lasiensa takaa. Juuri siihen haluaisin kuitenkin eniten tutustua.