Ihan joka bändi ei saa kiritettyä itseään yhdeksännen albuminsa kohdilla viisi pitkäsoittoa kestävään hurmokseen. Ruotsalainen Evergrey pyyhki niillä main menneillä uroteoillaan lattiaa ja loi melodiselle metallille täysin uudenlaiset standardit, miten valaa teknisesti kunnianhimoisia mutta pikaliiman lailla tarttuvia sävellyksiä.
Evergreyn tavaramerkkinä on aina ollut klassisen heavy metalin kitaraperinteen naittaminen Dream Theaterin progressiivisempaan säveltaiteeseen siten, että Tom Englundin sydänverta vuodattavan laulun taustalla on soinut raskaasti soutava mutta ei liian monimutkainen musiikki.
Nyt käsillä on yhtyeen viidestoista albumi, kuudes kymmenen vuoden sisään. Tahti on vaikuttava, mutta jo toissavuotisen Theories of Emptinessin aikaan alkoi käydä selväksi, että pysähtyminen voisi olla paikallaan.
Evergrey on edelleen kiistatta paras sarallaan, mutta itse luomansa standardit pistävät toivomaan parempaa. Bändi tuntuu jahtaavan omaa häntäänsä.
Vai onko kyse yksinkertaisesti siitä, että Englund ei kykene siirtämään vuoria yksinään vaan tarvitsee aisaparikseen kitaristi Henrik Danhagen ja tuottajanakin kunnostautuneen rumpali Jonas Ekdahlin, jotka molemmat ovat jälleen omilla teillään. Evergreyn kymppilevyjen sarja starttasi juuri 2014, kun duo viimeksi palasi yhtyeeseen.
