Helppouden ei tarvitse olla pop-musiikissa itseisarvoista. Olennaista se kuitenkin on. Usein juuri inklusiivinen vaivattomuus auttaa lauluja solahtamaan tietoisten ajatusprosessien alta unelmien keskelle, sinne missä kaikki on mahdollista.
Anna Lotterudin taide on ehdottoman helppoa. Mainettaan tasaisesti kasvattaneen oslolaisen kolmannella levyllä melodiat virtaavat kohti täyttymystä, elektrovetoinen ääniaallokko velloo sopuisaksi filtteröitynä ja lauluraidoista välittyvät niin itsevarmuus kuin haavoittuvuuskin. Tasamittaisiksi annospaloiksi puristetut kappaleet tarjoavat sisältönsä suoraan kulutettavaksi, vailla taka-ajatuksia, ja sitoutuvat pitämään jokaisen antamansa lupauksen.
Asettelua voi moittia tavoitehakuiseksi, mutta siinä albumin salaisuus osittain piileekin: kyvyssä mitoittaa mukaan juuri se määrä haikeutta, joka kroonisen sydänsurun illuusioon tarvitaan. Ja toki skandinaavisen funktionaalisuuden keskeltä löytyy myös jotakin puhtaampaa, altruististakin. Vaikka musiikkia voi moittia monista ilmeisistä ratkaisuista, sen äärimmilleen venytetty omaksuttavuus kertoo polttavasta halusta vastata ihmisen perimmäiseen tuntemisen tarpeeseen. Siksi houkuttimiin tekee mieli tarttua.
Mitään erityisen hullua Crazy Lifessa ei ole. Mutta elämän levyltä tunnistaa. Helposti.