Arvio: Jotain vanhaa, jotain uutta, vähän doomia – Primordial loistaa helmiriffeillään

Primordial
Exile Amongst The Ruins
Metal Blade

Jos vielä hieman hahmoton debyytti Imrama (1995) jätetään laskuista pois, Irlannin tasavallan Primordialilla on aina ollut oma vahva ja tunnistettava soundinsa. Vasta hartaampi diskografiaan paneutuminen nostaa esiin niin selkeitä ja loogisia käännekohtia, ettei voida puhua enää edes pelkistä vivahteista.

Kuten aiemmatkin levynsä, Primordialin yhdeksäs sisältää viitteitä jokaiseen edeltäjäänsä – Imramaankin. Tulokulma on silti täysin erilainen kuin Where Greater Men Have Fallenilla (2014), eikä pelkästään terävämmän äänimaisemansa puolesta. Tuore materiaali luottaa entistäkin enemmän toiston voimaan, ja sitä palvelemaan riffivalikoimaan on sujahtanut muutama todellinen helmi. Kuten aina, toki.

Poljento on muutamaa repäisyä lukuunottamatta verkkainen, vaikka ensimmäisiä lohkaisuja levyltä edustikin urheiluruutumainen To Hell Or The Hangman. Esimerkiksi Stolen Years flirttailee jo doomin kanssa, jääden ainoastaan liian lyhyeksi.

Kauttaaltaan tyylikkään kokonaisuuden päättää painostavan rauhallinen Last Call, joka saattaa olla yksi Primordialin upeimmista yksittäisistä kappaleista sitten The Coffin Shipsin (2005) ja Heathen Tribesin (2007). On ajan kysymys, tuleeko vuodesta 2018 yhtä ikoninen kuin tuosta jaksosta.