Kunniakkaan 30 vuoden uran aikana irlantilaisen Primordialin suurin vahvuus on ollut musiikillisien ansioiden ohella polttavan voimakas intohimo. How It Ends -albumi näyttää mitä käy, kun tämä liekki sammuu.
Primordialin folkahtava pakanametalli kertoo yhä kokonaisten kansakuntien tarinoita, mutta nyt näille tarinoille on käynyt samoin kuin elokuville tai kirjoille toisinaan: kuulija ei oikein välitä tarinoiden keskiössä olevien henkilöiden kohtaloista, kaikki tuntuu kovin etäiseltä ja tuntuu kuin nämä samat tarinat olisi kuultu jo monesti.
Tässä tapauksessa kyse on eräänlaisesta AC/DC-syndroomasta, jossa Primordial on jäänyt vangiksi omaan soundiinsa. Jokainen albumin kappaleista on kuultu jo aiemmilla Primordial-albumeilla vimmaisempina ja kiihkeämpinä versioina. Nimikkokappale on kuin jokainen Primordial-aloitusraita viimeiset parikymmentä vuotta, ja niin edelleen.
Alan ”Nemtheanga” Averillin aina omistautuneet tulkinnat eivät pelasta Primordialia siltä ajatukselta, että jos tämä on yhtyeen tarinan päätös, se päätös olisi saanut tapahtua jo aiemmin. Albumin päätyttyä ei tule mieleen ainuttakaan syytä, miksei kuuntelisi ennemmin The Gathering Wildernessia (2005) tai To The Nameless Deadia (2007).
