Odotukseni Primordialin kutakin levyä kohti ovat aina olleet hyvin korkealla, enkä ole kertaakaan joutunut pettymään. Eräs kollegani kuvaili Primordialia kenties parhaaksi edelleen toiminnassa olevaksi yhtyeeksi – rohkea väite, mutta paha sitä on kumotakaan. Seitsemänteen levyynsä ehtineen yhtyeen julkaisutahti ei koskaan ole ollut järin kiivas, mutta itselleen asettamiensa laadullisten standardien alle se ei ole taipunut vielä kertaakaan. Yllätyksetöntä toki sekin.
Redemption At The Puritan’s Hand alkaa tutunlaisesti. No Grave Deep Enoughissa on samanlaista ”hittipotentiaalia” kuin To The Nameless Deadin (2007) avanneessa Empire Fallsissa, vaikka kertosäkeessä ei vastaavaan hurmokseen vielä ylletäkään. Taaemmas katse käännetään vasta myöhemmin, Imraman (1995) viattoman tunnelman pilkehtiessä siellä täällä ja Bloodied Yet Unbowedin tonkiessa yhtyeen blackmetal-juuria enemmänkin.
Redemptionilla Primordial ei varsinaisesti kurkottele eteenpäin, mutta sen soundissa piilevä maaginen elementti tuntuu kestävän aikaa edelleenkin. Kun The Mouth Of Judasin alkutahdeilla kylmät väreet hiipivät selkäpiihin, syyn ymmärtää. Ehkä Primordial on sisäistänyt musiikista taiteena jotain, mitä muut eivät.
