Heikki Silvennoisen levyllä mikään ei ole erityisen hyvää tai huonoa. Sukulaisuutta voisi hakea Mark Knopflerin ja JJ Calen levyiltä. Samankaltaisuuksia on havaittavissa myös Jarmo Nikun viimevuotiseen soololevyyn. Lähtökohdat ovat siis hyvät.
Tunnelmaltaan levyllä liikutaan nimensä mukaisesti kaihoisan kantrin ja keskitempoisen aikuisrockin suunnilla, jonka tasaiseen käymiseen levy jokseenkin kompastuukin.
Avausraidalla huomio kiinnittyy laulun erikoiseen sävelkorjaukseen, tuplaukseen tai vastaavaan tuotantovalintaan, joka häiritsee läpi raidan. Kaikki maailman tunnit -kappaleessa viulu tuo kaivattavaa piristystä, jonka olisi suonut levyn muillekin kappaleille. Vähän samanlaista piristettä lienee haettu sitarin muodossa biisille Mun ei tarvitse mennä Intiaan. Tosin ei aivan yhtä onnistuneesti.
Viimeinen raita Kyynel vain on onnistuneimmasta päästä ja tiivistää loppuun mistä levyllä olikaan kyse. Kiitosta saa Silvennoisen sähkökitaran soitto, joka luo solistina tunnelmaa hienosti. Lopulta koko paketista jää vähän kädenlämpöinen fiilis, jota pari osumaa koittaa paikata.