Markus Krunegård lauloi äitinsä kielellä jo Laakso-yhtyeensä esikois-ep:llä (2003), kauan ennen kuin julkaisi laulujaan ruotsiksi. Varsinaisen uransa – ja suosionsa – hän on kuitenkin luonut toisella kotikielellään.
Ensimmäisellä suomenkielisellä soolollaan Krunegård juoksuttaa kerrontaansa rekisteristä toiseen. Hän hallitsee niin yhteiskunnallistuvat nuoruuskuvat (Hyvää yötä Pellonkylä), hattaraisen nonsensen (Miss Joensuu) kuin tuimat julistuksetkin (Suomi–Ruotsi 0–0). Myös musiikki on arvaamatonta. Krunegård hyödyntää taitavasti pop-kirjoittamisen ja -tuotannon totunnaisuuksia, mutta sekoittelee palasiaan kuin kurillaan. Eipä ihme, että levyn ainoalla coverilla versioidaan Manu Chaoa.
Leikittely sulaa eloisaksi aaltoliikkeeksi, jota ohjaa ota tai jätä -mentaliteetti. Jos joku lähestymistapa ei miellytä, on seuraavaksi luvassa jotakin osuvampaa. Samalla Krunegård harhauttaa etsimään vertailukohtia sieltä missä niitä ei välttämättä ole. Kun mieleen nousee Dave Lindholmin, Riston ja Olavi Uusivirran kaltaisia toisiinsa vaivoin rinnastuvia nimiä, voi perustellusti todeta Krunegårdin löytäneen omanlaisensa kolkan Suomenkin musiikkikentältä.
Lienee turha pohtia, onko Nokia & Ericsson jonkin alku, hersyvä kokeilu vai vakavaa taidetta. Estottomuudessaan se on tätä kaikkea – ja siinä sivussa jotain tärkeämpää.