Kuvittele nuora, jonka toista päätä pitelee Talk Talk ja toista Hurts. Näetkö kolme hahmoa vaijerin puolivälissä? He seisovat paikallaan hyvässä tasapainossa, mutta epätietoisena siitä kumpaan suuntaan pitäisi lähteä. Tuo troikka on losangelesilainen debytantti Lo Moon.
Avarretaan näkymää yhtyeen musiikin kaltaiseksi. Maisema on urbaani ja terävä, mutta myös öinen ja autio. Valot välkähtelevät rakennusten pinnoista kuin 1980-luvun sofistikoituneimmat pop-utopiat. Kaikkialla kumisee särkyneen sydämen pulssi. Sen tanssittama melankolia tenhoaa, vaikka kuulostaa etukäteen päätetyltä.
Yleistunnelma on rikkumaton, kuin yhtä ja samaa melodiaa. Pehmeys, surumielisyys ja jääräpäinenkin vetoamisenhalu ovat läsnä joka hetkessä. Silti kokonaiskuva myös vaihtelee. Välillä sävelkulut kasvavat kaipuun herkimmiksi ilmentymiksi, välillä ilmaisu jää kiinni julkisivuihin. Riipaisevuus ja latteus elävät säyseästi toistensa epifyytteinä.
Lo Moon näkee vaijeriltaan kauas ja sillä on kyky muuttaa näkemänsä ääniksi, joissa soi lupaus jostakin suuresta. Yhtyeen on kuitenkin syytä tiedostaa perfektionisminsa riskit. Niin hienosti kuin laulujen maailmat rakentuvatkin, musiikin tunneskaala on toistaiseksi kapea kuin vinyylilevyn reuna, ja lumouksen purkautuminen ainoastaan yhden väärän askeleen päässä.