Arvio: Mushroomhead teki ilahduttavan energisen metallilevyn, jota tutut puutteet rasittavat

Amerikkalainen metallikummajainen aloitti toimintansa 1993 ottaen vahvasti vaikutteita Mike Pattonin tekemisistä, eritoten Faith No Moresta ja Mr. Bunglesta. Vuosien saatossa elektronisen musiikin, koneiden ja hip hopin vaikutus kasvoi ja palettiin tuli värejä, jotka veivät mielikuvia taas jonnekin Ministryn ja White Zombien suuntaan. 2000-luvulle tultaessa mukaan tuli myös astetta raskaampia sävyjä, mutta sen jälkeen ei isoa uudistumista ole tapahtunut vaan naamiobändi on jämähtänyt kaivamaansa poteroon.
Yhdeksäs albumi Call The Devil ei poikkea linjasta vaan nojaa sekin tuttuun cocktailiin, jossa on kaikuja niin Faith No Moresta ja Ministrystä kuin vaikkapa Panterasta ja Göteborgin melodeath-skenestä.
Energiaa piisaa ja biiseistä löytyy myös hyviä oivalluksia, minkä ansiosta mielenkiinto pysyy mukavasti yllä. Päräyttävien, syvälle päähän pureutuvien täsmäiskuhittien puute sekä modernille metallille tyypilliseen tapaan ylihiottu ja massaan hukkuva soundi kuitenkin pudottavat kokonaisarvosanaa.
Maistuvimpia paloja edustavat avausraita Eye To Eye, hienosti bändin useita solisteja hyödyntävä Fall In Line sekä taiteellisempaa laitaa edustava Hallelucination.