MUSHROOMHEAD: XIII

Mitähän Mudvaynen ja Mushroom-headin kaltaisten bändien muistoksi jää, kun Slipknotista joskus aika jättää? Jos jo aito ja alkuperäinen on syönyt eväskorinsa tyhjäksi kahdella ensimmäisellä levyllä, niin melkomoiseksi rääppimiseksi muiden kemut vasta jäävätkin. Nimellään trance-huuruilun mieleentuova Mushroomhead hiihtää perässä minkä kerkiää ja jaksanee kiinnostaa enää vain sinnikkäimpiä alan harrastajia.

Mushroomheadissa on porukkaa kuin pipoa, mutta lopputuloksesta on vaikea päätellä mihin bändi tarvitsee kahta laulajaa, samplevastaavaa, kosketinsoittajaa tai edes kahta kitaristia. XIII on toki isoa Amerikan uusiometallia pöyhkeimmillään, mutta mitenkään majesteetillinen sen Pro Toolsin makuinen soundi ei tosiaan ole.

Jos eivät Mushroomheadin biisit ole kummoisia, niin eipä ole päätä liiemmin vaivattu sovituksissakaan. Levy on tasapaksua, siistiksi lanattua ja pohjimmiltaan äärikonservatiivista äänimassaa vailla minkäänlaista haasteellisuutta. Biisit eivät rokkaa sitten pätkääkään, ja vaikka Mushroomheadin imagosta on yritetty rakentaa maskeilla ja nolostuttavilla taiteilijanimillä sekoboltsi-imagoa, lähin vertailukohta on ehdottomasti Linkin Park.

Kai ideana on ollut tehdä musiikinlajista yhtaikaa radioystävällistä ja samalla vedota amerikkalaisten finninaamojen vieraantumisen tunteeseen, jota pönkittävät moneen kertaan kuultu itseinho ja kaiken liikkuvan vihaaminen. Nowhere To Gossa testataan kuinka paljon Faith No Morelta voi varastaa jäämättä kiinni. Vokaalien kulkiessa rap-poljentoisesti homma toimii aavistuksen paremmin, mutta samalla tahaton komiikka lisääntyy. Sun Doesn´t Risen toustauksesta tulevat mieleen Alimon ja Controlin kaltaiset suurmiehet.