Itsevarmuudessa on jotakin hyvin puoleensavetävää. Nilüfer Yanya on vuonna 2019 ilmestyneestä Miss Universum -esikoisestaan asti ollut hyvin myötämielisen kriittisen huomion kohteena. Yanyan musiikista on alusta asti välittynyt mukavan cool röyhkeys ja pokerinaamaisuus, jolla artistin ajoittain varsin provokatiiviset ja villeillä assosiaatioilla leikkivät lyriikat tarjoillaan.
Kolmannella albumilla asenne on kiteytynyt musiikillisesti linjakkaammaksi. Puolihitaalla pulssilla sykkivät kappaleet rakentuvat elektronisen pohjan päälle, mutta niissä on kosolti orgaanista ainesta seassa – ei vähiten solistin äänessä.
Nilüfer Yanya on laulajana haastava tapaus. Ensivaikutelma on lumoava. Onko tässä moderni, asenteeltaan härskimpi ja riitaisampi Sade? Samettinen klangi ja ovelasti jazz-henkinen tapa uida musiikin pinnalla tuntuvat vastustamattamalta kombinaatiolta. Vielä kun musiikista on siivottu pois aiemmilla levyillä esiin ponnahdellut neuroottinen poukkoilu moodista toiseen.
Mitä useammin kappaleita kuuntelen, hiipii epäilys puseroon. Voiko laulutulkinta oikeasti kieppua näin kapealla alueella? Puolen oktaavin sisällä peippailevaa toisteisuutta alusta loppuun. Samaa makeaa mahan täydeltä. Yanyaa on ylistetty melodisesti erinomaiseksi lauluntekijäksi. Rohkenen olla eri mieltä. Jos suvereenin läsnäolon pariksi olisi sävellyksellistä oivallusta pari kipollista enemmän, edessämme olisi superkiinnostava popartisti.