Helsinkiläinen Lätsä eli Lauri Mattila vahvistaa toisella pitkäsoitollaan asemaansa uudemman sukupolven tärkeimpien lauluntekijöiden joukossa. Lätsän musiikki on paljon velkaa J. Karjalaisen ja Bob Dylanin kaltaisille suuruuksille, mutta oma ääni niin lyyrikkona kuin biisinikkarinakin on löytynyt. Eikä ollenkaan hassumpi sellainen.
Lätsä käy levyllään läpi laajan tunneskaalan. Maukkaalla tavalla jäsennetty torvisektio ja steel-kitara värittävät hienosti äänimaisemaa. Huumori on nokkelaa, mutta myös osuvia huomioita yhteiskunnasta mahtuu levylle. Eikä aina niin positiivisessa valossa. Lauluntekijä vertaa itseään loppuun ajettuun autoon ja pohtii, kuinka aika on hypännyt pois raiteiltaan. Lätsän takakenoinen laulutyyli tuo kappaleisiin rentoa maalaishenkistä tunnelmaa. Levyn loppupuoli on inasen ensimmäistä rauhallisempi. Menopalat löytyvät alkupuolelta.
Lätsän toinen levy on hienosti rakennettu folkrock-kokonaisuus, joka nousee heittämällä vuoden parhaiden kotimaisten levyjen joukkoon.
