New Yorkin post/noise-rokkarit yltävät viidenteen albumiinsa, jonka toivoisi olevan koskettavampi. A Place To Bury Strangers rakentaa kappaleensa nopeatempoisesti jumittavien rytmien, usein kahdeksasosia hakkaavan perkussion ja vähäeleisen koukukkaan basso- ja kitarapohjan varaan. Päällä surisevat delay-pedaalit, taatusti analogiset tape echot, flangerit ja muut monitoimikoneet. Kolhosti honottava, melodioita ja innostuneisuutta välttelevä laulaminen on kaiutettu tekstuuriin ja hajoaa usein äänisirpaleiksi. Kertosäkeissä ollaan meluisampia, säkeistöissä kahlitumpia. Juuri näin yhtyeen edustamaa genreä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tulkitaan, mutta tyylipuhtaus saattaa olla Pinned-julkaisun suurin vajavaisuus.
A Place To Bury Strangers ei nimittäin onnistu koskettamaan, vaikka auditiivisena kokemuksena yhtye on mielenkiintoinen. Kun elementit ovat näin minimalistisia ja sävellykset välttelevät toimiviksi havaittuja kevyen musiikin kaavoja, tarvitaan korvaajiksi pieniä kuningasideoita, esimerkiksi kiihkeämpiä tanssirytmejä, hurjimpia soundeja, eteerisimpiä kaikuja, ylilyöntejä ja hikeä. Pinned on niin tyylitajuinen ja varmaotteinen, että se on oikeastaan aika tasapaksu.
