Huojuvien puiden rakenne kiehtoo. Kappaleiden alkuhetket ovat tunnelmiltaan liki identtisiä, mutta jokainen teos kasvaa omaan suuntaansa. Niinpä albumi osoittautuu vaihtoehtoisten reittien kirjomaksi kartaksi, joka luotaa risteyskohtien dramatiikkaa, vaikka vakuuttaa kaikkien väylien kuljettavan perille.
Muoto kertoo Lempi Elon kasvaneen sooloprojektista täysimittaiseksi yhtyeeksi. Observatorio-esikoisen (2019) yksinäinen mietteliäisyys on edelleen tärkeä lähtökohta, mutta kun sävellykset vapautetaan koko soittajakaartin heiteltäviksi, katoavat rajat. Scandinavian Music Groupista muistuttavien teemojen päälle suditaan niin jazz-kuohuja, avantgardistista arvaamattomuutta kuin progressiivista väriloistoakin, eikä yhtyeen folk viittaa ainoastaan amerikkalaiseen traditioon. Elon kansanmusiikkitausta kuuluu niin melodioissa kuin soiton osallistavuudessakin.
Runollistettuja kuvia ja irtioton vimmaa kaihtamattomat sanoitukset käyvät täydellisesti yksiin musiikin kanssa. Välillä tekstit suorastaan syytävät petrolia irrottelunhaluisen yhtyeen liekkeihin. Muutamin paikoin roihu on vähällä riistäytyä käsistä, mutta levyn rehevyys myös hurmaa. Vaikka laulut puhuttelevat etenkin pienillä eleillään, on mahdotonta olla myötäelämättä osaamisensa laajuuteen havahtuneen kollektiivin riemua.