Kun El Perro Del Mar ja Lykke Li juurruttivat The Shangri-Lasin ja Cocteau Twinsin perintöä pohjoismaiseen indiekontekstiin 2000-luvun alkupuolella, synteesit kuulostivat tuoreilta, jännittäviltäkin.
Astrid Brandinin sooloprojektin geeniperimä on sama, mutta ympäristö toinen: viime vuosien dreampop- ja uuspsykedelia-aallot ovat pyyhkineet uutuusarvon mennessään. Niinpä Talking Flowersilla on tarjota vähemmän löydettävää kuin edeltäjillään.
Brandin korvaa puutteen tyylitajullaan. Vanhahtavat rytmiluupit nakuttelevat lämpimästi, ja syntyessään hapristuneet kosketinkerrostumat mittailevat analogiajan tilakäsityksiä hellyydellä. Pulputuksen, poreilun ja kohtalon omaisuuden keskellä Brandinin tulkinta on lähes ilmeetöntä, turtaa. Aivan kuin nykyhetki olisi vienyt häneltä kyvyn eläytyä ensimmäiseenkään luomaansa ääneen. Silti hän haluaa osoittaa ja ohjata niitä.
Esillepanoa vaivaa kuitenkin omanapaisuus. Hitaasti piirtyvien melodioiden hiipuessa huokausmaisiksi taustatunnelmiksi levyn varsinaiseksi anniksi jää muoto. Brandin hallitsee sen yksityiskohdat nautinnollisen hyvin, mutta jaetuiksi maailmoiksi musiikki ei laajene. Sinnikkäästi väreilevässä kaleidoskooppimaisuudessaan Fabrications on kuvien tanssia kylmällä pinnalla.