Arlo Parksin ensilevyä Collapsed In Sunbeams (2021) vaivasi latistava vähäeleisyys, joka teki levystä ikävällä tavalla sellaista äänitapettia, joka ei aivan kestänyt kulutusta. Tuosta latteudesta ei ole uutuuslevyllä vieläkään päästy aivan eroon, vaikka selkeästi Parks on laajentanut ilmaisunsa skaalaa.
Levyllä kuullaan pidättyneitä vaihtoehtorockin sävyjä ja retroilevaa diskoa, mutta kaikki tuo on paketoitu siihen hukuttavaan lempeyteen, joka teki Collapsed In Sunbeamsista niin unohdettavan.
On levyllä valonpilkahduksiakin. Päätöskappaleessa Ghost artistin tavaramerkkisäyseyteen sekoittuu seksinkäryistä jännitettä, mikä on ihan tervetullut mauste Parksin makuuhuonepopiin. Phoebe Bridgersin vierailu kappaleella Pegasus on ihan miellyttävä yllätys, kahdessa vähäeleisessä solistissa on jo enemmän voimaa kuin yhdessä. Itse kappalekin on kiinnostava koukkaus amerikkalaisen estetiikan puolelle, kun levy muuten soi varsin brittiläisenä.
Levy tuntuu olevan jonkinlainen kosmeettinen kausipäivitys debyyttialbumin tunnelmista. Jollei Parksin läsnäolo välittyisi levyltä niin väkevästi, olisi tämä levy aivan vihoviimeistä täytettä algoritmin luomille ”sunnuntain leivontahetki” -soittolistoille.
