Levyarvio: Onko Arlo Parksin debyytistä alkuvuoden tapaukseksi? Hienot laulut ovat hukkumaisillaan vähäeleisyyteen

Arlo Parks
Collapsed In Sunbeams
Transgressive

Laulaja-lauluntekijä Arlo Parksin debyyttialbumista on kovalla tohinalla rakennettu alkuvuoden suurta pelinavausta. Artistia ovat ylistäneet Phoebe Bridgersin, Billie Eilishin ja Florence Welchin kaltaiset nimet ja tilaa mediassa on otettu haltuun paljon. Runsaasti on korostettu sitä, että levy on pääsääntöisesti äänitetty koronarajoitusten aikana. Voisi arvella, että tässä pyritään narratiiviin, jossa Collapsed In Sunbeams on sekä vuotta 2021 että ylipäätään korona-aikoja määrittävä levy. Onko siitä sellaiseksi?

On. Yksikään levyn kappaleista ei suoraan kerro eristyksissä olemisesta, mutta teemat muutoin ovat sellaisia, joiden uumoilisi koskettavan väkeä, joka on asuntoihinsa juuttunut. Parks kykenee kertomaan vähin sanoin pieniä tarinoita, joissa on paljon mihin tarttua. On hämmästyttävää, miten 20-vuotias kykenee kertomaan universaalisti samaistuttavia tarinoita. Tekstit ovat levyn vahvuus. Eritoten jo ennakkoon julkaistuissa sinkkubiiseissä Black Dog ja Caroline Parks kykenee vähäeleisesti mutta herkästi välittämään tunnetta.

Parks kykenee kertomaan vähin sanoin pieniä tarinoita, joissa on paljon mihin tarttua.

Hiukan yllättäen ensimmäinen artisti, johon Parksin assosioin oli Briteissä nipun pirteitä pophittejä julkaissut Natasha Bedingfield. Mielleyhtymä tuli Parksin kertosäkeiden myötä, jotka toivat mieleen Bedingfieldin 2000-luvun jälkipuoliskon korvamadot. Toki on mainittava, että siinä missä Bedingfieldin kappaleet olivat yltiöpositiivisia täsmähittejä romanttisten komedioiden lopputeksteihin, tuo Parksin musiikki mieleen kalsat nuorisodraamat Iso-Britannian brutalistilähiöistä.

Levyn musiikillinen yleisilme on melko pidättynyt enkä voi sanoa rakastavani noita Parksin tekstien taustalla soivia rauhallisia soul-biisejä. Varmaankin tekstit on haluttu tuoda etualalle ja pitää touhu rauhoitettuna solistin tekstejä varten. Se on perusteltu ratkaisu.

Tuotannon lempeys kuitenkin kääntyy korvissani itseään vastaan. Parksin kevyt laulutapa sekoittuu taustoihin ja kesti aikaa saada levyn lyriikoista ote. Lähinostalgia, kaipuu jonnekin verrattain hiljattain ohimenneeseen ajanjaksoon määrittää levyä. Luulen sellaisen kaipuun olevan yleisön elämissä hyvinkin läsnä näinä aikoina. Siksi on ihan paikallaan, että albumi musiikillisesti on sellaista ylipäiväistä retrotunnelmointia.

Tuotannollisesti levy jättää toivomisen varaa, mutta debyyttijulkaisuna se on joka tapauksessa vakuuttava.

Collapsed In Sunbeams hyvin luultavasti tulee olemaan yksi alkuvuoden suuria levytapauksia. Tuotannollisesti levy jättää toivomisen varaa, mutta debyyttijulkaisuna se on joka tapauksessa vakuuttava. Tarinankertojana Parks on loistava, ja selvästi hänellä on myös kykyjä säveltää tarttuvia melodioita. Harmi, että ne hukkuvat albumin liikaan vähäeleisyyteen.