Deep Purplen tuoreen kitaristin Simon McBriden ytimekkäästi nimetty levy lähtee käyntiin lupaavalla Don’t Dare -bluesvedolla. Valitettavasti seuraavat kappaleet nivoutuvat toisiinsa tylsyytensä ja samankaltaisuutensa vuoksi. Sama teema jatkuu läpi levyn.
Lätystä tulee väkisin mieleen PRS-kitaroiden, joita McBride mainostaa, monipuolisuutta demottava mainoslevy. Ja löytyypä levyn kannestakin yksi PRS. Levylle on mahdutettu särökitaran spektrillä jos jonkinmoista soundia Teksasin ZZ Top -maailmoista Los Angelesin sessioihanteisiin. Steve Vain ja Steve Lukatherin vaikutusta ei miehen soitosta voi olla kuulematta.
Levyn kappaleet lähtevät paria poikkeusta lukuun ottamatta jykevällä kitarariffillä, joka sitten laskeutuu säkeistöön. Kertosäkeeseen pieni nostatus ja pari kierrosta riffiä taas. Monesti kitarasoolon rakentamiseen vaikuttaisi olevan käytetty enemmän aikaa kuin itse kappaleeseen.
Kitaravetoisen blues- ja hard rockin ystäville tämä on tarkistamisen arvoinen teos. Musiikillinen anti jää kitaraosioita lukuun ottamatta ohueksi.