Huumorimusiikkia on monta eri lajia. Suurin osa siitä on aivotonta ja kuuntelukelvotonta. Sitten on sitä toista, mustaa ja älykästä ääripäätä, jonka pariin jyväskyläläinen Au Pair muutama vuosi sitten kotiutui. Debyyttilevy sisälsi tehokkaasti purevia musiikillisia ja sanallisia ryöpsähdyksiä, mutta kokonaisuutta vaivasi vielä epätasaisuus ja jäykkyys.
Olisi mukava päästä sanomaan, että eipä enää, mutta valitettavasti kakkoslevy ei merkittävästi petraa edeltäjästään. Suurin marmatuksen aihe on sama: tämän kaiken olisi voinut tehdä huolellisemmin eli paremmalla äänityksellä, tuotannolla, sovituksilla ja etenkin soitolla. Livenä Au Pair on todistetusti vastustamattoman maaninen, mutta levylle kaivattaisiin sen lisäksi huolellisuutta, eikä toisaalta levyn energiatasokaan jaksa aina kantaa. Tomi Tuomaalan kärttyiseltä vanhukselta kuulostava laulutyyli toimii epävireydessään hienosti, mutta usein huomaan kaipaavani häneltä kovempaa raivoa – vaikka suoraa huutoa.
Siitä huolimatta tarjolla on jälleen kosolti hienoa musiikkia. Tuomaalan likaiset ja kriittiset tekstit herättävät ja hykerryttävät, ja äkäisten biisien kulmikkaassa punkrunttauksessa on kekseliäisyyttä. Parhaiten kuitenkin toimii levyn pisin ja rauhallisin esitys Pettynyt teihin, jonka hypnoottisen masentuneen musiikin päälle Tuomaala purkaa laumaansa pettyneen Jumalan tuntoja. Siinä yhtye, solisti ja tarinat kohtaavat parhaiten.