BARRY ADAMSON: The King Of Notting Hill

Magazinessa ja Nick Caven Bad Seedsin perustajajäsenenä soittajan maineensa luonut basistihirmu ja multi-muusikko Barry Adamson on koko soolouransa ajan todistanut mieltymystään elokuvamusiikkiin. Vuonna 1988 ilmestyneestä The Man With The Golden Arm -albumista lähtien Adamson on keskittynyt hiomaan musiikkinsa kuvallista ilmaisua tuotantonsa koostuessa toinen toistaan jännittävimmistä soundtrackeista kuvitteellisiin filmeihin. Joukkoon mahtuvat tosin myös Derek Jarmanille ja David Lynchille tehdyt oikeatkin ääniraidat.

Leikkisästi nimetyllä The King Of Nothing Hill -albumilla Barry Adamson tarjoaa jälleen musiikkia elokuvaan, joka on olemassa vain hänen omassa päässään. Ja kun lukemattomat todelliset soundtrack-levyt ovat täysin tarpeettomia julkaisuja, niin Adamsonin käsittelyssä on kuvan vuoro tulla turhaksi.

Shaft-kitarainen Cinematic Soul on albumin funky johdanto ja kun Barry Adamson sanoo "I'm talkin' 'bout bass", niin mies taatusti tietää mistä puhuu. Whispering Streetsissä on David Bowien Wild Is The Wind -tulkinnan veroista suurta dramatiikkaa jousilla, urkusooloilla ja rautalankaisen kitaran välähdyksillä maustettuna. Black Amour tuo mukaan lisää Shaftiä ja The Second Stainin konetausta, jazzpiano ja urut kietoutuvat paikoin hälyiseksikin tunnelmaksi.

Albumin mittavimmaksi teokseksi kohoaa yli kymmenminuuttinen film noire -jazzinen Le Matin Des Noire ankeine toteamuksineen. "I love Paris, but it don't love me". That Fool Was Me yllättää liki dixielandisellä brassillaan kiihkeätempoisen The Crime Scenen saadessa koristeikseen twangistä kitaraa ja sireenien ulvontaa. Naisvokalistin raikastama Cold Comfort sovittuu muita kappaleita pelkistetymmäksi ja Twisted Smile tuntuu kuvastavan koko albumia.

The King Of Nothing Hillillä Barry Adamson osoittaa jälleen kerran hallitsevansa elokuvamusiikin säveltämisen ja toteuttamisen. Mutta saammeko enää koskaan kuulla Adamsonin mestarillista bassoa osana hyvää rockbändiä?