Tähän ei osannut varautua. Olihan The Bellrays tehnyt useita erinomaisia albumeita, kylvänyt ylisanoihin kiihottuneita keikkakokemuksia ja tuonut soulin – haluaa sen sitten käsittää sieluna tai musiikinlajina – 2000-luvun taitteessa kukoistaneeseen garagebuumiin. Bändin hiipuminen vaan vaikutti totaaliselta. Kertomukset laulaja Lisa Kekaulan diivailusta eivät olleet positiivissävytteisiä, mistä saattoivat kieliä runsaat kokoonpanonmuutokset. Kun mamma viimeksi pyöri keikkalavoilla Suomessa, kumppaniksi oli jäänyt vain luottokitaristi Bob Vennum.
Onneksi musiikin tekeminen ei ole näin yksinkertaista. The Bellrays vetää tyynesti puskista uransa parhaimman albumin! Näin tyylikästä muodonmuutosta saa hakea. Bändi ei ole menettänyt energiastaan tippaakaan, vaikka Kekaula laulaa aiempaa hillitymmin ja sovituksista on vesuroitu ylimääräinen roso pois.
Levyn soundia kuvailee parhaiten miellyttäväksi. Silti se ei ole yhtään vähemmän rock. Tähän pystyvät vain muusikot, jotka ovat imeneet vuosien saatossa rakastamansa musiikin ydinmehun ja pitävät vain sitä ensisijaisena sisältönä.
Levyltä kuulee selvästi, kuinka Vennum ja Kekaula yrittävät välttää maneereitaan. Silti ei ole epäilystäkään, etteikö musiikki kuulostaisi juuri The Bellraysilta. Black Lightningin toivoisi löytävän korvapareja ja sydämiä genrerajojen rajoittamatta.
