The BellRaysista puhutaan jatkuvasti punkin ja soulin fuusiona. Mitä vielä. Kyllä tässä on kysymys yksinkertaisesti vanhan ajan aggressiivisesta rockbändistä, jota on siunattu tavallista väkevämmällä laulajalla. Toki afropörheä Lisa Kekaula näyttää 70-luvun funkin maailmasta tempaistulta, ja laululliset paukut riittäisivät vaivatta soulinkin puolella.
Ei siis ihme, että Kekaulaa pyydettiin MC5:n paluukiertueelle paikkaamaan edesmennyttä Rob Tyneria. Eikä ihme, että hän suostui: The BellRayskin potkii osuvimmin juuri Detroitin viitosten tyyppisessä mäiskeessä. Päättäväinen tempo, rääkyvät kitarat ja asenne kuin pentujaan puolustavalla naarastiikerillä. Tätä suuntausta edustaa erinomaisesti levyn alkupuolen kolmikko One Big Party, Infection ja Coming Down.
Ilmeisesti The BellRays ei halua jäädä yhden asian yhtyeeksi, sillä avauskappale The Same Way tavoittelee radiokelpoisuutta ja onnistuukin siinä kuulostamatta halpahintaiselta. Footprints On Water herättää eeppisen elokuvallisia mielleyhtymiä: ja keskellä virtaa joki. Levyn balladit kaipaavat soulmaisempaa käsittelyä tai vähintäänkin rumpalia, joka ei kuulosta pitkästyneeltä.
