BERGMAN ROCK: Bergman Rock

Kuten tiedämme, pinttyneitä mieltymyksiä on vaikea muuttaa. Aivan kuin kahvi ja suklaa, kuuluvat monien mielestä myös bob hund ja ruotsin kieli samaan pakettiin. Tämän ymmärsivät bob hundin jäsenet itsekin, joten kielenvaihdoksen ohessa yhtye sai uuden, komealta kalskahtavan nimen Bergman Rock.

Puhtaalta pöydältä aloittaminen on menneen painolastin valossa varsin järkevä idea, mutta ei tämä levy kielellisiin asioihin kompastu. Itseasiassa Thomas Öbergin ontuvasti lausuma svengelska ei häiritse kuuntelua lainkaan, sillä tämän kuusikon tekemiset ovat aina olleet hieman vinksallaan. Hyvin bobhundmaista on myös se ettei vokaaliosuuksia ole jälkikäteen lähdetty sen kummemmin muokkaamaan, vaan pienet epätarkkuudet on jätetty nauhalle, jos ne ovat muuten tunnelmaan sopineet. Tähän metodiin saisivat kernaasti tukeutua monet muutkin artistit.

Bergman Rockin huomattavin ongelma piilee hieman yllättävästi biisimateriaalissa. Bob hundin levyt ovat aina olleet pullollaan hienoja melodioita ja vallatonta hurjastelumeininkiä, mutta Bergman Rock tarjoaa erityisesti jälkimmäistä valitettavan nihkeällä kädellä. Punkahtava No Position ja dramaattisiin mittoihin venyvä Jim ovat a-tason menopaloja, mutta muilta osin levystä jää varsin passiivinen maku. En tiedä, onko loppupuolen rauhallisemmilla kappaleilla tarkoitus tehdä lisää pesäeroa bob hundiin vai ovatko ne saaneet alkunsa ikääntymisen myötä, mutta kovin vaikea niihin on hanakasti pureutua.

Onneksi mukaan on linjaa rikkomaan mahdutettu I'm A Crabin ja Help The Bandin kaltaiset hulluttelut, jotka varmistavat se että levystä jää silti positiivinen olo.