Mitään uutta ei Bert Jansch tarjoa Black Swanilla, joka laskujeni mukaan on tämän folkmiehen, lauluntekijän ja kitaristin uran 23. sooloalbumi (sen lisäksi tulevat Pentangle-yhtyeen tuotanto sekä John Renbournin kanssa äänitetyt duo-levyt). Tällä vuosituhannella on Bert Jansch ehtinyt tätä ennen julkaista vain kaksi levyä. Niistä vuonna 2000 ilmestynyt Crimson Moon sai etenkin vierailevien kitaristien (Johnny Marr, Bernard Butler) ansiosta runsaasti julkisuutta.
Black Swanillekin on 62-vuotias Jansch hakenut itseään huomattavasti nuoremman muusikkokatraan tukea. Nyt sessioihin ovat saapuneet muun muassa Beth Orton ja Devendra Banhart. Ja varsinkin kolmella biisillä laulavan Ortonin iloa ja elämää pursuava ääni lataa biiseihin niiden kovasti kaipaamaa tuoreutta ja lämpöä. Janschin oma laulutyylihän on aina ollut hidas, viipyilevä ja joskus jopa suorastaan laiskakin, eikä taaksejääneiden elinvuosien taakka ole tuonut miehen ilmaisuun ainakaan lisäpuhtia.
Kautta linjan Bert Janschin säveltaide toimii niin kuin aina ennenkin. Laulut ovat herkkävireisiä ja kauniita, ja akustisen kitaran taiturina mies on aina ollut vertaansa vailla. Levyn ainoaksi miinukseksi jää se, että Jansch on jostain käsittämättömästä syystä kirjannut traditionaaliksi The Old Trianglen, kuulun irlantilais-kirjailijan Brendan Behanin vavahduttavan vankilalaulun.
Mihin tämä maailma on oikein menossa, jos veteraanitkaan eivät tunne oman genrensä tärkeimpiä virstanpylväitä?
