Blues-pastisseilla on säännöllisesti hetkensä valokeilassa. Edellinen kerta taisi olla joskus Mobyn Playn, Everlastin yksiulotteisen poseerauksen ja St Germainin valittujen biisien aikaan parisenkymmentä vuotta sitten. Nyt ne tulevat taas.
Englantilainen Rory Graham on todella hyvä laulaja, joka pystyy kaikkeen vanhan kunnon ”Nissen – ilo silmälle” -mainoksen raspikurkkuilusta (oliko se Leidén vai Bablo?!) haavoittuvaan ja herkkään puhtaaseen ilmaisuun.
Mutta se blues… Se on järjettömän vaikea laji, koska sitä on niin helppo tehdä muotona, ilman mitään omaa sanottavaa. Isot asiat, kuten kuolema ja jumala ovat valmiiksi sisäänkirjoitettuna genren pantomiimiin.
Suurista sanoista huolimatta – tai juuri niiden vuoksi – Human on levynä syvästi tyhjä.
Sillä on muodollisesti vakuuttavat hetkensä: nimikappale, pateettinen Skin, pahaenteisyyteen pyrkivä ja siinä välillä onnistuva Wolves sekä kaikessa kliseisyydessään toimiva, a cappellana vedetty Die Easy.
Hirvittävimmillään levy tarjoilee biisikaupalla uskomattoman väljähtänyttä retrosoulia ja yhdentekevää poppia.
Kaikesta suureen draamaan pyrkimisestään huolimatta Human on tapettia – hyvin suunniteltua ja saumattomasti liisteröityä laatutapettia. Eikä liimakaan haise.
