Walesilainen Bullet For My Valentine on noussut lyhyessä ajassa brittiläisen metallimedian uudeksi lemmikiksi. Läheisin musiikillinen vertailukohde voisi olla rapakon takaa ponnistava Trivium, mutta yhtäläisyyksiä voidaan löytää myös tavasta, kuinka bändi on breikannut. Jos Bullet For My Valentinen logo tuo mieleen The Rasmuksen, ei pidä antaa sen hämätä, sillä muuta yhteistä Walesin kolleilla ei ole suomalaiseen vientiylpeyteen kuin mustat tukat. Musiikillisesti nyyhkyballadien sijaan työstetään asenne- ja uusmetallin hybridiä, jota höystetään vauhtimetallilla, tarttuvilla laulumelodioilla sekä veikeillä kitarariffeillä ja -soundeilla. Bullet For My Valentinea vaivaavat kuitenkin samat taudit kuin montaa muuta vastaavaa uutta metallitekijää eli laulajan kasvottomuus, musiikillinen persoonattomuus sekä todellisten tappobiisien puute.
Sinänsä The Poisonissa ei ärsytä mikään ja veteraanituottaja Colin Richardson on loihtinut tanakasti potkivat soundit levylle. Vajaan tunnin mittaisen paketin kuunneltuaan jää kuitenkin hölmistynyt olo, kun levyn mieleenpainuvimmaksi ja komeimmaksi hetkeksi jää kauniisti soiva intro. Missä on pihvi?
