Levyarvio: Turboruuvi tapissa, identiteetti hukassa – Bullet For My Valentine on entistäkin kaksijakoisempi

Bullet For My Valentine
Bullet For My Valentine
Spinefarm

Walesläisen metallimonsterin seitsemäs albumi on nimetty yhtyeen mukaan, mikä lienee jonkinlainen ohjelmanjulistus. Bullet For My Valentine on nyt entistäkin enemmän kaksijakoinen: toisaalta raskaampi, nopeampi ja rankempi, toisaalta suureellisempi, stadioneille kasvanut.

Kitarat rouhivat alavireisempinä, tempot huitelevat toisinaan thrash- ja death metal -lukemissa ja solisti Matt Tuck ilmaisee itseään yhä useammin huutaen. Ilmeisesti kyseessä on uusien asetelmien haku ryhmältä, joka on enemmän tai vähemmän koko uransa ajan kipuillut kevytmetallileiman kanssa – ei riittävän rankkaa metallipäille, liian rankkaa junnuille.

Kun turboruuvi on tapissa, yhtye hukkaa hieman identiteettiään – on Bullet For My Valentine skeneuskottava tai ei, bändin vahvuus on aina ollut laulunkirjoittaminen. Kappaleensa ovat keskimääräistä muistettavampia ja melodiat tarttuvampia. Puolet albumista muistuttaa itse asiassa klassisen The Poison -esikoisalbuminsa (2005) materiaalia: puoliballadi My Reverie, metalcore-hymni Can’t Escape The Waves, futiskuoroilla suurennettu, hilpeästi nimetty Bastards ja eeppinen Rainbow Veins toimivat upeasti − kuin ennen vanhaan mutta paremmin.