Vuonna 2007 Bullet For My Valentine kolaroi menestyksen kääntöpuoleen. Keulamies Matt Tuck kävi romahtamisen partaalla jatkuvan kiertämisen ja keikkojen peruuntumisiin johtaneiden äänenmuodostusongelmien vuoksi. Pahin tapahtui hetkellä, jonka piti huipentaa ura: Metallican lämmittely Wembleyllä kariutui leikkauspöydälle. Sillä hetkellä tuskin lämmitti The Poisonin (2005) miljoonamyyntikään.
Paineiden puristuksessa syntyneen toisen levyn parasta antia ovat yksityiskohdat: irtonaiset kitaratulitukset ja temponvaihtoleikit, iloiset rumpufillit ja yleensäkin pienet kikat, jotka luovat lisäväriä ja kiinnekohtia lähes jokaiseen lauluun. Puolenkymmentä huippubiisiä tulee tekemään pahojaan The Poisonin parhaiden kanssa lavalla.
Kokonaisuutena Scream Aim Fire astuu askeleen taaksepäin, kun kaikki mahdollisuudet tulevaisuuden kirjoitukseen olisivat olemassa. Kaksikolla näyttää olevan tarve vertauttaa kykynsä 80-luvulla kannuksensa hankkineisiin idoleihinsa. Turvapaikan hakeminen metallin historiasta silloin, kun olisi voinut yllätyshyökkäyksellä vallata seuraavan kukkulan, tuntuu laimealta.
Scream Aim Fire on kelpo levy, joka varmistelee Bullet For My Valentinen asemia, ja muutaman lennokkaan rallin kohdalla jopa hullaannuttaa. Se on soitollisesti ilakoiva, mutta myös The Poisonia seesteisempi ja aikuisempi levy, mikä ei välttämättä pue nuoria kolleja niin hyvin kuin debyytin kiimainen esiinmarssi.
