DAVID BOWIE: Reality

David Bowien levytysuran viimeiset 20 vuotta tuovat mieleen Kapteeni Ahabin, joka omisti elämänsä valkoisen kaskelotin ajamiselle. Bowien ja menneisyyden taian piiloleikissä on ollut yhtäläistä sinnikkyyttä, mutta julkaisut ovat jääneet kiusallisen ohuiksi. Viime vuonna Bowie palasi yhteen luottotuottajansa Tony Viscontin kanssa ja äänitti täysipainoisimman albuminsa sitten Let's Dance -menestyksen (1983). Heathen-levyn saavutus on toki suhteellinen, sillä pelkästään 70-luvulla Bowie julkaisi kymmenkunta parempaa studioalbumia.

Yhteistyö Tony Viscontin kanssa jatkuu uudella Reality-kokonaisuudella. Heathenin sisarteokselta kuulostavalla levyllä Bowie tutkailee ulkomaailmaa lasitalostaan käsin. Kun Ziggy Stardustin, Thin White Duken ja Ashes To Ashes -kappaleen videolla esiintyneen Pierrot-hahmon laulujensa tulkiksi luonut 56-vuotias taiteilija päätyy esittämään itseään, se ei ole erityisen kiihottavaa. Se on liian arkista.

David Bowien viehätys on aina perustunut muutokseen, arvaamattomuuteen. Suostumalla samaan todellisuuteen ihailijoidensa kanssa hän ajaa itsensä umpikujaan. Hän mitätöi menneisyytensä ja menettää myyttisyytensä. Hän alentuu muiden lauluntekijöiden tasolle ja tunnustaa, että leikki on ohi.

Reality kertoo, kuinka kaikkien aikojen merkittävimmän brittiläisen rockartistinkin on tultava vanhaksi ja menetettävä kaikkivoipaisuuden tunteensa. Jäljellä on rakkaus musiikkia kohtaan, aivan riittävä syy tehdä uusia levyjä, ja maine, jota vasten peilattuna tämä albumi ei ole kuin tilkkutäkki menneistä – miellyttävää kuunneltavaa, mutta varsin merkityksetön missä tahansa Bowien omaa elämää suuremmassa viitekehyksessä. Sellainen on todellisuus.

Harrastelijamaiseen sekatyyliseen muotokuvakanteen pakatun albumin konsepti on "ei konseptia" – kaikki kelpaa ja sitä paremmin mitä enemmän ne muistuttavat aiempia Viscontin kanssa tehtyjä levytyksiä. Monipuolisuus tekee albumista rimpuilevan, mutta on sillä hetkensä. Ensimmäiseksi singleksi valittu New Killer Star rakentaa täydellisen sillan Scary Monstersin (1980) ja Let's Dancen välille ja samettisessa The Loneliest Guy -balladissa on samaa mielen puhtautta kuin Space Oddity -albumin (1969) Letter To Hermione -kaunokissa. Komeaa kahdeksanminuuttista Bring Me The Disco King -finaalia tuskin olisi olemassa ilman pitkäaikaista mieltymystä Jacques Brelin kertoviin kabareelauluihin.

Yhdeksän uuden sävelmän lisäksi levyllä on kaksi lainaa: Jonathan Richman & The Modern Loversin Pablo Picasso ja George Harrisonin Try Some Buy Some. Ensimmäisen hätäilty taiderockversio typerryttää turhuudellaan, mutta jälkimmäinen sulautuu originaalimateriaaliin saumattomasti, aivan kuten Televisionin Kingdom Come teki Scary Monsters -levyllä, jonka upeaa tuotantoa useimpien uusien raitojen rikas sointi heijastelee.

Kaikessa koruttomuudessaan ja yksinkertaisuudessaan levyn keskipisteeksi kohoavan Days-sävelmän avara, romanttinen ja toiveikas tyyli tyrkyttää David Bowielle uutta mahdollisuutta. Ilmaisutapa saattaisi kantaa jopa albumikokonaisuuden mitan.