DIVINE DECAY: Maximize The Misery

Twisted Into Form, Mind Wars, The New Order, Peace Sells…But Who's Buying, Taking Over, Spreading The Disease, The Dark. Siinä muutama esimerkki kakkoslevyistä, jotka eivät ehkä muuttaneet maailmaa, mutta metallimusiikkia taatusti ja kyseisten bändien ura nytkähti eteenpäin aivan erityiseen malliin debyytteihin verrattuna.

Divine: Decay paalutti ensilevyllään 80-luvun puolivälin jälkeistä speed- ja thrash-rynnäkköä tuoden mieliin jo lähes unohdetun pillifarkkuisen ja ydinasekuolemista kertovan musiikinlajin parasta antia. Songs Of The Damned kuulosti hyvältä juuri yllätysmomentin ja reilut 15 vuotta vanhojen ideoiden tuoreen kierrättämisen turvin. Jotta speedin ja thrashin mielikuviin pureuduttaisiin vielä tiukemmin, toisen albumin pitäisi toimia lopullisena läpimurtona ja lisäarvon tuojana. Mutta noiden legendaaristen kakkoslevyjen joukkoon Maximize The Miserystä ei ole. Pikemminkin se lähtee ottamaan mallia No Anaesthesia!:sta ja imee laulutyylistä ja soundista lähtien liikaakin Stonemaisia piirteitä. Eikä sillä tiellä voi voittaa, niin hyvin Stone hommansa juuri tuohon aikaan hoiti.

Scarsin erityisen karkea riffittely kiinnittää huomion, samoin kuin kirskuva soolo ja Silence Of Decadesin pirteä kitaratyöskentely, mutta Alecin liikaa Joutsenniemi-venytyksiä versioiva laulu alkaa pian puuduttaa. Killing Innocencen väliosan kitaraharmoniat nostavat ihoa kananlihalle ja kertovat Divine: Decayn taidosta biisien selkeään jäsentelyyn, mutta ei tästä kokonaisuutena The New Orderiksi ole. Jos kotimaan yleisö halutaan pitää tyytyväisenä, liiat Stonet on soitosta karsittava ja täytettävä aukko vaikka debyytin kaltaisella palavalla näyttämisen halulla.