Mitähän lie meskaliinia Australian aavikoilla kasvaa? The Dronesin neljäs albumi voisi olla äänidokumentti siitä, kun joukko elämää nähneitä musikantteja harrastaa sekakäyttöä treeniksellä, ja välillä tolkustuessaan yltyy dramaattisiin tunnepurkauksiin.
Homman punaisena lankana toimii tutun likainen blues, joka ankkuroituu mielessä lähinnä muihin saman saarivaltion yhtyeisiin. On huojentavaa tietää, että Birthday Partyn, The Saintsin, The Triffidsin ja The Churchin hiljainen tieto on siirtynyt seuraaville sukupolville. The Dronesin solisti Gareth Liddiard on tosin omaksunut Nick Caven laulumaneerit sellaisella pieteetillä, että muutamia kappaleita voisi oikeasti luulla hullun saarnamiehen tekeleiksi.
Havilahilla painopiste on enemmän kokonaistunnelmassa kuin yksittäisissä kappaleissa. Tämä ei kuitenkaan muodostu ongelmaksi, sillä yhtyeen olemus ja lahjakkuus välittyvät ajoittaisesta sammaltamisesta huolimatta. The Drifting Housewifen lopun jouset ja kuoro saavat aikaan paniikin jumalan kasvojen edessä. Hitaasti kytevän Luck In Odd Numbersin epävireisesti hapuileva blues kehittyy kuin huomaamatta lopun houreiseen crescendoon, ja jättää jälkeensä hontelon olon. Silti sitä haluaa lisää.