Duran Duran tekee ihmeen, eli onnistuu pitämään kiinni klassikkovuosiensa hengestä ja päivittämään itseään rajatuissa määrin tähän päivään kuulostamatta siltä, että aliarvioi itseään tai yleisöään. Toki asiaa auttaa se, että bändin ja siihen vaikuttaneiden artistien jutut kuuluvat vahvasti tämän päivän musiikissa.
Paper Gods onnistuu parhaiten diskon, funkin ja popin välimaastossa. Tällä alueella bändi on usein ollut omimmillaan, varsinkin Nile Rodgersin kanssa työskennellessään. Maailman paras rytmikitaristi ja 86% maailman tunnetuimmista valtavirtadiskobiiseistä säveltänyt ihmemies löytyy tältäkin levyltä ja muutamalta vahvimmalta biisiltä, eli Janelle Monaen kanssa tehdyltä Pressure Offilta ja hienolta Only In Dreams -balladilta.
Toinen hienon jäljen jättävä vieraileva kitaristi on Red Hot Chili Peppersin keskinkertaisuuden kurimuksesta itsensä pelastanut John Frusciante, jonka fuzz-soolo levyn päättävällä The Universe Alonella on hänen hienointa kitarointiaan vuosiin.
Nimibiisi on jännä tapaus. Biisinä se nousee minusta bändin klassikoiden joukkoon, vaikka sanoitus on aika pöljä. Tämä ei tosin ole Duranissa ennenkään häirinnyt. Ei tämä ole yhtä kova kuin Rio (1982), mutta kyllä tämä muille bändin parhaille levyille pärjää.
